"todelliseen sivistykseen kuuluu keskeisesti suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan"
Helsingin Keskustaopiskelijat vaativat HYAL:a ja Osakuntia pikapikaa neuvottelupöydän ääreen tulehtuneen HYY:n järjestötilajako-prosessin ratkaisemiseksi. Aina valtakunnan medioita myöten julkisuutta saaneessa keskustelussa on pidettävä suhteellisuuden taju mukana. Minkä kuvan haluamme antaa ylioppilaskunnastamme maineikkaassa yliopistossamme aloittaville uusille "hyyläisille"?
Viime syksyn edustajistovaaleissa ainejärjestöt nousivat suurimmaksi ryhmäksi. Valta vaihtui. Tätä valtaa on käytetty varsin ronskin ottein viime aikoina. Järjestötilajakokysymyksestä on muodostunut napit vastakkain -asetelma HYAL:n ja Osakuntien välille. Tästä ikävästä vastakkainasettelusta kärsivät ennen pitkää koko ylioppilaskunta. On ollut jo huomattavissa, että se on vaikeuttanut ylioppilaskunnan hallituksen työskentelyä. Kaiken lisäksi ylioppilaskunnan ulkopuolelle on muodostumassa yleinen mielipide toisiaan ymmärtämättömistä ylioppilaskunta-aktiiveista. Jos HYAL:n esittämä alustava malli tilajaosta vahvistetaan hallituksessa, merkitsee se muun muassa elävän kaksikielisyyden ahdistamista "omista" tiloista muiden nurkkiin.
Sekä ainejärjestöt, harrastejärjestöt että osakunnat saavat toimia historiallisesti merkittävissä ja arvokkaissa tiloissa Helsingin ydinkeskustassa. Olemme lähtökohtaisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa. Koko opiskelijaliikkeen näkökulmasta nykyinen uutisointi tilajaosta lienee vähintäänkin haitallista. Yliopistolain kokonaisuudistus sekä opiskelijoitakin koskettava sosiaaliturvan uudistus etenevät ensi talven aikana ja ovat sen luokan haasteita, joissa vain yhtenäinen opiskelijaliike voi saavuttaa parhaimman lopputuloksen. Tilajaon "keskustelut" ovat vieneet aivan suhteettoman paljon energiaa ylioppilaskunta-aktiiveilta.
Helsingin Keskustaopiskelijat haluavat muistuttaa, että ei ole mitään järkeä lähteä sille tielle, että kahden vuoden välein pidettävien edustajistovaalien myötä järjestöt joutuisivat aina muuttamaan, koska valta vaihtui. Järjestötilat on pystyttävä jakamaan siten, että kriteereinä käytetään järjestötilan monipuolista käyttöä, käyttöastetta sekä järjestön historiallista merkittävyyttä ylioppilaskunnassa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Pitkäjänteisyys toiminnan suunnittelussa on järjestötoiminnassa keskeinen menestyksen tae. Siksi on sovittava mahdollisimman pitkäaikaisia sopimuksia tilojen käytöstä.
HYAL ja Osakunnat: Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtaja Juha Isoahon sanoin "teette suunnattoman palveluksen tuleville ylioppilaskuntasukupolville, kun solmitte kaikkia tyydyttävän ratkaisun tilojen jakamisesta." Haluan muistuttaa, että todelliseen sivistykseen kuuluu keskeisesti suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan.
Kalle Peltokangas, teol. yo
Helsingin Keskustaopiskelijat, pj
HYY:n edustajiston jäsen
keskiviikko 27. elokuuta 2008
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Kadotetut nuoret
Tällä viikolla olemme saaneet kuulla uutisia, joissa on peräänkuulutettu kadonneita tai paremminkin sanottuna kadotettuja nuoria. Uutisointi perustuu siihen tosiseikkaan, että tilastojen mukaan opiskelupaikan, työn tai muun toimen ulkopuolella arvioidaan olevan tällä hetkellä jopa 20 000 - 30 000 nuorta. Näiden nuorten syrjäytymisriskiä pidetään erityisen suurena. Todellisuus voi olla kuitenkin tätä vieläkin karumpaa, sillä kaikki kadonneet nuoret eivät edes näy tilastoissa, mistä syystä myös arviot heidän määrästään vaihtelevat jopa 100 000 saakka. Suomen mittakaavassa luvut kuulostavat häkellyttävän ja ennen kaikkea pelottavan suurilta.
Siis näin opiskeluteemalla tässäkin kuukaudessa jatkaen. Tänä syksynä ammatillisen koulutuksen ulkopuolelle jäi toistakymmentätuhatta peruskoulun päättänyttä suomalaista nuorta. Ammattikouluun on näinä päivänä entisestään vaikeampaa päästä ja toisaalta kaikkia nuoria ei vaan edes houkuttele lukio-opinnot. Tähänkin saamme taas vahvistusta tilastoista, sillä esimerkiksi tänä vuonna ammatilliseen koulutukseen oli nuoria hakijoita enemmän kuin mitä lukioon pyrkijöitä. Tähän moniulotteiseen ongelmaan on nyt alettu reagoimaan näkyvämmin myös viranomaisten ja päättäjien taholla. Viimeksi tänään saimme kuulla siitä, kuinka pääministeri Matti Vanhanen haluaa lisätä ainakin määräaikaisesti aloituspaikkoja juuri nuorten ammatilliseen koulutukseen. Vanhanen perustelee kantaansa sillä, että koulutuspaikkoja tarvitaan lisää työvoiman saatavuuden turvaamisen lisäksi myös juuri syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Taistoon näiden kadotettujen nuorten löytämiseksi on jo nyt käyty monilla alueilla, sillä tällä hetkellä näitä nuoria yritetään etsiä monissa kunnissa ja lähiöissä erilaisten projektien ja työpajojen voimin. Esimerkiksi Vantaan lastensuojelusuunnitelmassa ehdotetaan nuorisotalojen toiminnan kehittämistä entistä enemmän ehkäisevän työn keskukseksi ja ns. matalan kynnyksen paikoiksi. Tämä mahdollistaisi myös sen, että myös muut viranomaiset voisivat tuoda palveluitaan nuorisotaloille ja toisaalta tällä tavoin etsiä asiakkaita nuorisopalveluista varhaisen tuen ja puuttumisen periaatteella. Tämä on perusteltua, sillä esimerkiksi on saatu viitteitä siitä, että jos nuori joutuu kohtaamaan vaikeuksia koulussa tai perhesuhteissaan, ongelmat voivat näkyä usein ensin vapaa-ajalla ja vasta myöhemmin koulussa. Nuorisotyöntekijä voikin olla joskus ainoa turvallinen ja luotettava aikuinen nuoren elämässä.
Kehittäminen ja toisaalta teorian ja käytännön yhteen sitominen on kuitenkin usein vaikeaa. Parissa vuodessa ei pystytä tekemään mitään taikatemppuja ja poistamaan laajamittaisia ongelmia. Kehittäminen, käytäntö ja tulokset näkyvät vasta pitemmällä aikavälillä, kuten meidän ihmisten elämä vielä nykyäänkin suurimmaksi osaksi kulkee, pitkissä sykleissä. Vaikkakin nyt olemme saaneet jo esimakua siitä, että esimerkiksi ensi vuoden budjetissa oltaisiin varaamassa edellisiä vuosia enemmän rahaa mm. puutteellisiin lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin sekä erilaisiin lasten, nuorten ja perheiden henkistä hyvinvointia parantaviin hankkeisiin. Niin todellisuudessa tämä vaatii kuitenkin eittämättä vielä entistä enemmän kärsivällisyyttä ja strategista silmää myös viranomaisilta ja päättäjiltä. Kaivataan yhä pitempiä ja pitkäjänteisempiä panostuksia erilaisiin projekteihin, eikä vain tyytymistä avaamaan rahakirstua muutamaksi vuodeksi. Kylmä tosiasia on se, että eivät nämä ongelmatkaan ole syntyneet parissa kolmessa vuodessa.
Terhi Saarinen
valtiotieteiden yo.
Siis näin opiskeluteemalla tässäkin kuukaudessa jatkaen. Tänä syksynä ammatillisen koulutuksen ulkopuolelle jäi toistakymmentätuhatta peruskoulun päättänyttä suomalaista nuorta. Ammattikouluun on näinä päivänä entisestään vaikeampaa päästä ja toisaalta kaikkia nuoria ei vaan edes houkuttele lukio-opinnot. Tähänkin saamme taas vahvistusta tilastoista, sillä esimerkiksi tänä vuonna ammatilliseen koulutukseen oli nuoria hakijoita enemmän kuin mitä lukioon pyrkijöitä. Tähän moniulotteiseen ongelmaan on nyt alettu reagoimaan näkyvämmin myös viranomaisten ja päättäjien taholla. Viimeksi tänään saimme kuulla siitä, kuinka pääministeri Matti Vanhanen haluaa lisätä ainakin määräaikaisesti aloituspaikkoja juuri nuorten ammatilliseen koulutukseen. Vanhanen perustelee kantaansa sillä, että koulutuspaikkoja tarvitaan lisää työvoiman saatavuuden turvaamisen lisäksi myös juuri syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Taistoon näiden kadotettujen nuorten löytämiseksi on jo nyt käyty monilla alueilla, sillä tällä hetkellä näitä nuoria yritetään etsiä monissa kunnissa ja lähiöissä erilaisten projektien ja työpajojen voimin. Esimerkiksi Vantaan lastensuojelusuunnitelmassa ehdotetaan nuorisotalojen toiminnan kehittämistä entistä enemmän ehkäisevän työn keskukseksi ja ns. matalan kynnyksen paikoiksi. Tämä mahdollistaisi myös sen, että myös muut viranomaiset voisivat tuoda palveluitaan nuorisotaloille ja toisaalta tällä tavoin etsiä asiakkaita nuorisopalveluista varhaisen tuen ja puuttumisen periaatteella. Tämä on perusteltua, sillä esimerkiksi on saatu viitteitä siitä, että jos nuori joutuu kohtaamaan vaikeuksia koulussa tai perhesuhteissaan, ongelmat voivat näkyä usein ensin vapaa-ajalla ja vasta myöhemmin koulussa. Nuorisotyöntekijä voikin olla joskus ainoa turvallinen ja luotettava aikuinen nuoren elämässä.
Kehittäminen ja toisaalta teorian ja käytännön yhteen sitominen on kuitenkin usein vaikeaa. Parissa vuodessa ei pystytä tekemään mitään taikatemppuja ja poistamaan laajamittaisia ongelmia. Kehittäminen, käytäntö ja tulokset näkyvät vasta pitemmällä aikavälillä, kuten meidän ihmisten elämä vielä nykyäänkin suurimmaksi osaksi kulkee, pitkissä sykleissä. Vaikkakin nyt olemme saaneet jo esimakua siitä, että esimerkiksi ensi vuoden budjetissa oltaisiin varaamassa edellisiä vuosia enemmän rahaa mm. puutteellisiin lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin sekä erilaisiin lasten, nuorten ja perheiden henkistä hyvinvointia parantaviin hankkeisiin. Niin todellisuudessa tämä vaatii kuitenkin eittämättä vielä entistä enemmän kärsivällisyyttä ja strategista silmää myös viranomaisilta ja päättäjiltä. Kaivataan yhä pitempiä ja pitkäjänteisempiä panostuksia erilaisiin projekteihin, eikä vain tyytymistä avaamaan rahakirstua muutamaksi vuodeksi. Kylmä tosiasia on se, että eivät nämä ongelmatkaan ole syntyneet parissa kolmessa vuodessa.
Terhi Saarinen
valtiotieteiden yo.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Mistä kaikille uusille opiskelijoille katto pään päälle?
Kaksi vuotta sitten elokuussa minunkin postilaatikkoni kolahti. Sieltä tuli paksu kirje, jonka vasemmassa yläkulmassa komeili Helsingin yliopiston logo. Jes! Mahtavaa! Olin kuullut, että jos kirje on paksu, on saanut opiskelupaikan. Ja vanhat merkit pitivät paikkansa.
Seuraavassa hetkessä täytyi lähteä kiivaasti asuntokilpaan. Monesti nopeus on valttia, näin minulle oli kerrottu. Edessä olisi muutto kotoa, Etelä-Pohjanmaalta, kaupunkiin. Ja vielä pääkaupunkiin. Mistä katto pään päälle? Sen paksun kirjekuoren mukana tuli onneksi mainio esite, missä oli lueteltu eri vaihtoehtoja, mistä sitä kattoa saattoi lähteä hakemaan. Ensimmäiseksi surffailin Hoasin sivuille ja ei muuta kuin hakemus menemään. Iloisesti pääsin jonon hännille; ennen minua taisi olla satoja hakijoita. Siinä vaiheessa ymmärsin, että asuntoa kannattaa etsiä muualtakin.
Muistin, että osakunta, johon olin jo liittynyt, välitti myös asuntoja. Niinpä hain myös sinne. Saamastani esitteestä pilkisti silmiini kohta, jossa tarjottiin soluasumista erityisesti teologian opiskelijoille, jollainen minusta juuri oli tullut. Kirjoitin yhteen niistä vapaamuotoisen hakemuksen oikein suosituksineen. Ja sieltä sitten tärppäsikin. Sittemmin muutin poikaystäväni kämppään ja tällä hetkellä asustelemme osakunnan vuokraamassa asunnossa.
Tässä on vain yksi tarina siitä, miten asunnon voi Helsingistä saada. Tällä hetkellä opiskelijoilla on 2000-luvun kovin kamppailu asunnoista pääkaupunkiseudulla. Hoas on vastaanottanut peräti 6000 hakemusta, mikä lyö laudalta aikaisempien vuosien lukemat. Kasvu on kymmenen prosentin luokkaa. Ylipäätään vuokra-asuntoihin olisi tulossa monikymmenkertainen määrä asukkaita tarjolla oleviin nähden. Mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Ja mitä asialle voisi tehdä?
Tilanne on tällä hetkellä se, että asuntoja vuokrakäyttöön ei kertakaikkisesti ole, koska niitä on myyty omistusasunnoiksi. Opiskelija-asuntoja täytyisi kertakaikkisesti rakentaa lisää. Hoas rakensi viime vuonna 230 uutta asuntoa ja tulossa on yhteensä 400 asuntoa Espoossa Matinkylään ja Helsingissä Viikkiin ja Toukorantaan. Opiskelijalla, joka tulee tänä syksynä pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, tilanne on kuitenkin päällä nyt, juuri tällä hetkellä. Kannustaisinkin uusia opiskelijoita hakemaan moniin paikkoihin. Tärkeintä on kuitenkin päästä ensin edes jonkinlaiseen kämppään. Ja kun syksyn ruuhka on laskeutunut, kannattaa pitää silmät auki ja ehkä pitää hakemusta sisällä esimerkiksi osakuntien asuntolistoilla. Näin tein itse ja se toimi hyvin. Hätävarana toimii Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestämä siskonpeti-majoitus Kampissa. Kokemushan sekin tietysti olisi, vaikkakin aika karu.
Paras ratkaisu pitkällä aikavälillä toki olisi se, että kaupunki puuttuisi ongelmaan tosissaan ja kaavoittaisi lisää opiskelija-asuntoja. Mitä muutakaan järkevää vaihtoehtoa on tarjolla, koska opiskelijoilla ei kertakaikkisesti ole varaa lähteä yksityisille markkinoille. Tai ehkä on, jos käy töissä. Ja kun kaikki käyvät töissä, tutkintoajat taas pitenevät, joita juuri yritettiin rajoittaa. Sitten ollaankin taas lähtöpisteessä.
Susanna Ristimäki
Teol. yo
Seuraavassa hetkessä täytyi lähteä kiivaasti asuntokilpaan. Monesti nopeus on valttia, näin minulle oli kerrottu. Edessä olisi muutto kotoa, Etelä-Pohjanmaalta, kaupunkiin. Ja vielä pääkaupunkiin. Mistä katto pään päälle? Sen paksun kirjekuoren mukana tuli onneksi mainio esite, missä oli lueteltu eri vaihtoehtoja, mistä sitä kattoa saattoi lähteä hakemaan. Ensimmäiseksi surffailin Hoasin sivuille ja ei muuta kuin hakemus menemään. Iloisesti pääsin jonon hännille; ennen minua taisi olla satoja hakijoita. Siinä vaiheessa ymmärsin, että asuntoa kannattaa etsiä muualtakin.
Muistin, että osakunta, johon olin jo liittynyt, välitti myös asuntoja. Niinpä hain myös sinne. Saamastani esitteestä pilkisti silmiini kohta, jossa tarjottiin soluasumista erityisesti teologian opiskelijoille, jollainen minusta juuri oli tullut. Kirjoitin yhteen niistä vapaamuotoisen hakemuksen oikein suosituksineen. Ja sieltä sitten tärppäsikin. Sittemmin muutin poikaystäväni kämppään ja tällä hetkellä asustelemme osakunnan vuokraamassa asunnossa.
Tässä on vain yksi tarina siitä, miten asunnon voi Helsingistä saada. Tällä hetkellä opiskelijoilla on 2000-luvun kovin kamppailu asunnoista pääkaupunkiseudulla. Hoas on vastaanottanut peräti 6000 hakemusta, mikä lyö laudalta aikaisempien vuosien lukemat. Kasvu on kymmenen prosentin luokkaa. Ylipäätään vuokra-asuntoihin olisi tulossa monikymmenkertainen määrä asukkaita tarjolla oleviin nähden. Mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Ja mitä asialle voisi tehdä?
Tilanne on tällä hetkellä se, että asuntoja vuokrakäyttöön ei kertakaikkisesti ole, koska niitä on myyty omistusasunnoiksi. Opiskelija-asuntoja täytyisi kertakaikkisesti rakentaa lisää. Hoas rakensi viime vuonna 230 uutta asuntoa ja tulossa on yhteensä 400 asuntoa Espoossa Matinkylään ja Helsingissä Viikkiin ja Toukorantaan. Opiskelijalla, joka tulee tänä syksynä pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, tilanne on kuitenkin päällä nyt, juuri tällä hetkellä. Kannustaisinkin uusia opiskelijoita hakemaan moniin paikkoihin. Tärkeintä on kuitenkin päästä ensin edes jonkinlaiseen kämppään. Ja kun syksyn ruuhka on laskeutunut, kannattaa pitää silmät auki ja ehkä pitää hakemusta sisällä esimerkiksi osakuntien asuntolistoilla. Näin tein itse ja se toimi hyvin. Hätävarana toimii Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestämä siskonpeti-majoitus Kampissa. Kokemushan sekin tietysti olisi, vaikkakin aika karu.
Paras ratkaisu pitkällä aikavälillä toki olisi se, että kaupunki puuttuisi ongelmaan tosissaan ja kaavoittaisi lisää opiskelija-asuntoja. Mitä muutakaan järkevää vaihtoehtoa on tarjolla, koska opiskelijoilla ei kertakaikkisesti ole varaa lähteä yksityisille markkinoille. Tai ehkä on, jos käy töissä. Ja kun kaikki käyvät töissä, tutkintoajat taas pitenevät, joita juuri yritettiin rajoittaa. Sitten ollaankin taas lähtöpisteessä.
Susanna Ristimäki
Teol. yo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
