Miltä näyttävät ETYJ:n tulevaisuuden haasteet?

Suomen toimikunta Euroopan turvallisuuden edistämiseksi (STETE) järjesti yhdessä Eurooppanaisten ja Eurooppalaisen Suomen kanssa viime viikon keskiviikkona seminaariin nimellä "Helsingistä Helsinkiin - ETYKistä ETYJiin". Seminaari oli hyvin mielenkiintoinen. Paikalla puhumassa olivat ministeri Elisabeth Rehn, kansanedustaja Kimmo Kiljunen. Lisäksi paneelissa olivat keskustelemassa ministeri Jaakko Iloniemi, suurlähettiläs Klaus Törnudd, suurlähettiläs Markku Reimaa ja valtiosihteeri Pertti Torstila.

Seminaari herätti pohtimaan Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta. Onhan Suomi kaiken lisäksi tämän vuoden ETYJ:n puheenjohtajamaa! Vuoden 1975 ETYK-kokous oli Kekkosen johtajakauden suursaavutus ja se osaltaan aloitti kehityskulun, joka lopulta johti loppujen lopuksi Neuvostoliiton ja koko itä-blokin luhistumiseen. Toisaalta on myös sanottu, että se asetti lopullisesti rautaesiripun Euroopan läpi. Oli miten oli, mutta on kuitenkin fakta, että kokouksella oli suuri merkitys sen ajan ulkopoliittisen tilanteen kannalta: Toihan se ensimmäistä kertaa lähes kaikki Euroopan maat saman neuvottelupöydän ääreen.

Ajat ovat kuitenkin tuosta ajasta muuttuneet mutta nykyisellä ETYJillä on edessään monia haasteita, jotka liittyvät pääosin edelleen ihmisoikeuksiin ja demokratiaan. ETYJ:n ehkä näkyvin toiminnan osa ovat vaalitarkkailumatkat, jotka ovat nousseet esiin usein myös mediassa. ETYJ:llä onkin valitettavan paljon tehtävää demokratian edistämisessä. Esimerkiksi Valko-Venäjällä vallitsee lähes täydellinen diktatuuri. Itänaapurissamme demokratia on puolestaan määritelty ”hieman eri tavalla” kuin mitä Kööpenhaminan vuoden 1990 sopimuksessa maat olivat sopineet ns. demokratian ja vaalien pelisäännöistä.

ETYJ:n vaalitarkkailu ei saa kuitenkaan juuri kiitoksia tarkkailtavista maista. Esimerkiksi ETYJ:n tehtyä vaaleista raportin Venäjän vuoden 2004 presidentin vaaleista oli kommenttina vain, ”että ei tarvitse tulla uudelleen enää neuvomaan”. Kirgisian vaaleissa taas ETYJ sai Kimmo Kiljusen johdolla syyt niskaansa maan hallinnolta ”vallankumoukseen yllyttämisestä” ETYJ:n hyvin kriittisen vaaliraportin vuoksi. Esimerkit osoittavat, että ETYJ:n rooli ei ole helppo. Kaiken lisäksi Ivy-maat ovat perustaneet Venäjän johdolla oman aika lailla ETYJ:a vastaavan organisaation, joka tekee myös vaaleista raportteja, jotka aika eri linjoilla ETYJ:n kanssa.

Mielestäni ehkä huvittavinta on, että myös kiinalaiset ovat tehneet myös oman vaalitarkkailujärjestelmän, vaikka he eivät demokratiasta mitään tiedäkään.

Venäjä on esittänyt vaalitarkkailussa kritiikin kovimman kärkensä siihen, että vaalitarkkailua pitäisi harjoittaa myös muualla Euroopassa kuin vain entisissä Neuvostoliiton maissa. Mielestäni se on argumenttina sinänsä pätevä, että loppujen lopuksi kaikilla mailla voi olla aina välillä aina tarkasteltavaa omissa hallintojärjestelmissään. Esimerkiksi Suomikin on saanut EU:lta huomautuksia kansanedustajien vaalirahoituksesta, joka ei ole riittävän avoin.  Vaalitarkkailulla on itseasiassa vastustusta jopa rapakon toisella puolella, jossa republikaanit eivät halua maahan kansainvälisiä vaalitarkkailijoita. Demokraatit pitävät taas niitä todella tarpeellisina, jotta vuoden 2000 presidentin vaalin skandaali ei pääsisi toistumaan. Mielestäni Yhdysvallat näyttää kehittyville demokratioille todella huonoa esimerkkiä, jos se ei päästä vaalitarkkailijoita maahansa. (ETYJ:n 55 maan joukosta näitä kehittyviä demokratioitakin löytyy aika monta) Se ei myöskään edesauttaisi Venäjän avautumista vaalitarkkailulle ja kansainvälisten pelisääntöjen parempalle  kunnioittamiselle. Tämä olisi Suomen ja koko EU:n kannalta todella huono kehityssuunta,  joka saattaa vielä valitettavasti realisoitua.

 

KOL on STETE:n jäsenjärjestö

Opiskelija mukana yliopiston muutoksessa

Koulutuspolitiikka puhututtaa, ei ainoastaan opiskelijoita, vaan myös valtiomme johtajia. Yliopistolain uudistus ja uusi innovaatioyliopisto ovat tällä hetkellä erittäin paljon erilaisia mielipiteitä herättäviä asioita. Viime torstaina 13.3. eduskunnan kyselytunnilla uusi innovaatioyliopisto aiheutti kiivaan keskustelun eduskunnan ja hallituksen välillä. Kysymyksiä nousi erityisesti opposition taholta runsaasti. Ne käsittelivät mm. Yliopistoilla tehtävän tutkimustyön säilymistä riippumattomana, lakiuudistuksen vaikutusta yliopistojen taloudelliseen asemaan, sekä eri yliopistojen joutumista epätasa- arvoiseen asemaan kilpaitaessa elinkeinoelämältä tulevista panostuksista. Paljon keskusteltiin yliopistojen rahoituksen järjestämisestä. Takaako valtio yliopistoille perusrahoituksen? Jäävätkö muut yliopistot uuden innovaatioyliopiston jalkoihin?

Näkökulma, jota hallitsee vain raha, herättää minussa vahvoja tunteita meidän opiskelijoiden asemasta. Onko raha ainoa keino, jolle voidaan antaa mitään merkitystä? Kaikkea mitataan rahassa ja tuottavuus pitää olla korkea. Opiskelijoista pitäisi tulla pikavauhtia työvoimaa elinkeinoelämälle, jotta opiskelu olisi tehokasta. Elinkeinoelämältä toivotaan rahaa yliopistoille, jotta näin tapahtuisi. Jo yliopistoissa keskityttäisiin tutkimaan ja siitä seuraten luultavasti myös opettamaan niitä asioita, jotka ovat tuottavat runsasta taloudellista hyötyä. Tämä ei voi olla meidän, opiskelijoiden, etu. Miten arvotetaan sellaista yliopistotutkimusta, joka taloudellisesti ei ehkä olekaan kovin tuottavaa? Ihmistutkimus ja sen tulokset näkyvät ihmisten hyvinvoinnissa, mutta niitä ei voi mitata suoraan millään taloudellisilla mittareilla. Entä onko niin, että halutessani opiskella vaikkapa meriargeologiaa, se ei olekaan mahdollista vaan tärkeämpää on valmistua nopeasti jollekin taloudellisesti arvokkaalle alalle työvoimaksi tuottamaan takaisin niitä rahoja, jotka elinkeinoelämä on suunnannut yliopistolle. Eikö yliopistojen yksi tärkeä tehtävä olekin kansansivistysksen ylläpito? Tämä ajatus kansansivistyksestä sisältää paljon enemmän kuin rahalla pystytään määrittelemään.

Keskustelua tulee varmasti myös herättämään tulevat korkeakoulu- uudistukset. Yksikkökoon kasvattaminen ja pieten yksiköiden lakkauttaminen ovat toisaalta hyvin ymmärrettäviä. Rahaa ei kannata heittää hukkaan. Jos opettaminen ja tutkiminen tulee halvemmaksi ja tehokkaammaksi suuremmissa yksiköissä, niin se kuulostaa aivan järkevältä. Entä opiskelijoiden asuminen, terveydenhuolto, oppiminen sekä oppimisympäristö? Onko järkevää rakentaa uusia opiskelija- asuntoja? onko järkevää keskittää opiskelijoita suurempiin keskuksiin? Tuleeko suurista yksiköistä ulos entistä viisaampia insinöörejä tai maistereita? Tehokkuus ei aina tarkoita sitä, että opiskelijoilla ja opettajilla asiat olisivat paremmin. Pienissä yksiköissä ilmapiiri ja opiskelijoiden olot voivat olla jopa paremmat kuin suuremmissa. Toiset tykkäävät, että ympärillä on paljon tekemistä ja ihmisiä, mutta monet viihtyvät myös rauhallisessa ympäristössä, eivätkä kaipaa aktiviteettivyöryä. Monesti erilaiset toiminnot, kuten terveydenhuolto toimivat selvästi paremmin pienissä yksiköissä. Ja joskus pieni yksikkö saattaa olla jopa taloudellisesti tehokkaampi.

Tärkeää olisi muutosten myllyjen pyöriessä, että opiskelijoiden mielipide kuuluisi. Vaikka on tärkeää olla tehokas, on myös pidettävä mielessä opiskelijoiden halu toteuttaa ja sivistää itseään eri tavoin. Näennäinen taloudellinen tehokkuus ei aina välttämättä olekaan tehokas. Opiskelijoiden ja tutkijoiden tulee myös jaksaa istua työpaikallaan ilman loppuunpalamisen oireita. Mielestäni tehokkuus on sitä, että oppilaitoksissa kasvaa älykkäitä, omaan itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun kykeneviä yksilöitä, joita ei ole ajettu tehotuotannon muottiin. Näin monipuolinen sivistys säilyy yhteiskunnassamme.

Jouko Hämäläinen
Oik. YO

Pätkätyösukupolven syntyminen vain tilastoharhaa?

Helsingin Sanomat kirjoitti viime sunnuntaina (9.3.2008) sunnuntai-osiossaan pätkätöistä ja siitä kuinka tutkija Roope Uusitalo kumosi ainakin joiltain osin käsityksen pätkätyösukupolven syntymisestä pelkkänä tilastoharhana. Edelliseen viitaten määräaikaiset työsuhteet eivät olisikaan yleistyneet 1990-luvun lamavuosina, vaan niitä olisi ollut jo aiemminkin. Käsitys pätkätyösukupolven syntymisestä johtuu Uusitalon mukaan tilastoharhasta ja siitä että tilastoja on tulkittu väärin tai tilastot eivät ole olleet vertailukelpoisia. Tilastointitapa muuttui vuonna 1997, sillä muun muassa aiemmin tutkimus tehtiin vain syksyisin, kun vuodesta 1997 lähtien sitä alettiin tehdä kuukausittain, näin ollen 1990-luvun lopulta alkaen määräaikaisten työntekijöiden osuus näytti lisääntyvän, sillä tilastoissa näkyivät myös kesätyöntekijät.

Uusitalon argumentti eroaa suurelta osin yleisestä mielipiteestä, sillä aiemmin eri tahot ovat olleet yllättävänkin yksimielisiä pätkätyöyhteiskunnan syntymisestä. Helsingin Sanomissa muut pätkätyötä tutkineet ja siitä paljon puhuneet kritisoivat Uusitalon näkemystä mm. siitä syystä, että osa-aikaisia työsuhteita ja vuokratyötä ei ole huomioitu tässä yhteydessä lainkaan, vaikka vuokrattuja työntekijöitä vuonna 2005 oli yli 100 000 ja osa-aikaisia työntekijöitä lähes 300 000. Edellisen lisäksi olisi huomioitava, että vaikka pätkätyöt eivät olisi lisääntyneet viime vuosien aikana, epävarmuus on kohdentunut toisin kuin ennen. Nykyisin määräaikaisia töitä tekevät eniten nuoret akateemiset naiset, nimittäin työvoimatutkimusten mukaan vuonna 2006 lähes puolet alle 25-vuotiaista naispuolisista palkansaajista oli määräaikaisessa työsuhteessa. Muun muassa akatemiatutkija Raija Julkunen ja helsinkiläinen tuottaja Osku Pajamäki mainitsevat, että työsuhteet ovat ylipäänsä muuttuneet aiempaa epävarmemmiksi, eikä tässä yhteydessä tarkoiteta vain palvelualoilla lisääntyvää osa-aika- sekä vuokratyötä, vaan lisääntyvää pelkoa ylipäänsä työtehtävistä selviämisessä. Määräaikainen työ ei enää olekaan tietty välivaihe siirryttäessä vakinaiseen työsuhteeseen, vaan siitä on Pajamäen mukaan tullut pysyvä tila. Epäilemättä yhä useampi on saanut edellisen kokea myös omakohtaisesti. Toisaalta Uusitalo ei myöskään kiistä, että hänen tekemänsä havainto tilastoharhasta poistaisi itse pätkätyön ongelmaa, sillä muihin Euroopan valtioihin verrattaessa Suomessa tehdään varsin paljon pätkätyötä. Suomen koko vuoden keskiarvo on tällä hetkellä 16,4 prosenttia työsuhteista, EU:n keskiarvon ollessa 14,4.

Ulrich Beck puhui jo parisenkymmentä vuotta sitten joustavan, hajautetun, riskialttiin alityöllisyyden lisääntymisestä ja sen alan valtaamisesta täystyöllisyydestä. Epätyypillisten vähemmän standardoitujen työnmuotojen, kuten osa- ja määräaikaisten työsuhteiden lisääntyessä, vastaavasti tyypillinen ja normalisoitu palkkatyö on alkanut haurastua. Normalisoidun työnteon haurastumisen taustalla on nähty monia tekijöitä, kuten runsas työttömyys, yritysten alihankinta- ja kilpailustrategiat, ammatillisen järjestäytymisen väheneminen sekä naisten ja opiskelijoiden tulo työmarkkinoille. 2000-luvun alkua on saanut kuulla usein kuvattavan jälkiteolliseksi, globaaliksi ja verkostoituneeksi ajanjaksoksi. Suomi on edennytkin vauhdilla kehittyneimpien ja kilpailukykyisempien tietoyhteiskuntien joukkoon, mikä on lisännyt osaltaan epävarmuutta työelämässä. Tässä yhteydessä on puhuttu usein tietotyöstä, johon on liitetty erilaisten positiivisten odotusten lisäksi myös kielteisiä ajatuksia. Positiivista ovat olleet mm. ajatukset yksipuolisten töiden poistumisesta, itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista ja työn palkitsevuudesta. Kun vastaavasti ainakin Suomessa negatiivisina kommentteina keskusteluissa on kuullut puhuttavan työelämään liittyen juuri ihmisten kokemasta epävarmuudesta, kiireestä, uupumuksesta ja niin sanotuista epätyypillisistä työsuhteista, kuten pätkätöistä.

Ruokkivatko työtätekevät opiskelijat pätkätyöllisyyden kasvua? Kieltämättä viime aikoina olen kuullut monia tapauksia, joissa henkilöt eivät edes ole kiinnostuneita vakituisesta työstä, vaan ottavat vastaan mieluummin lyhyempiä määräaikaisuuksia, harrastavat näin ollen eräänlaista työelämän surffailua ja en tässä yhteydessä suinkaan tarkoita pelkästään opiskelijoita. Toisaalta kesätyöntekijöistä käydään jo eräänlaista kamppailua eri työnantajien kesken, yritykset ovat aikaistaneet rekrytointejaan ja hakevat kesätyöntekijöitä näkyvämmillä sekä laajemmilla kampanjoilla. Mutta edellisistä seikoista huolimatta tosiasia on myös se, kuten Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Merja Kauhanen toteaa Helsingin Sanomissa, että määräaikaisuuteen syynä kahdessa tapauksessa kolmesta on se, että vakituista työtä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Yleensä siis Suomessakaan pätkätyö ei ole työntekijän oma valinta. Tutustuessa avoimiin työpaikkoihin ja virkoihin, voi hyvin nopeasti todeta, että nykyään ei ainoastaan yksityinen sektori ”syyllisty” määräaikaisten työsuhteiden solmimiseen laatiessaan kilpailustrategioitaan, vaan yhä enemmän pätkätöistä tehdään kuntien ja valtioiden palveluksessa. Tuntuu, että on enemmän sääntö kuin poikkeus, että julkisella puolella on avoimena määräaikaisia virkoja, vaikkakin ne saattavat kestää joissakin tapauksissa useamman vuoden. Toisaalta ketkä tekevät ylipäänsä tulevaisuuden Suomessa muun muassa pätkätyöt, sillä huolenaiheena on ollut pitemmän aikaan työmarkkinoiden epätasapaino eli kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuus, jolloin työelämästä syrjäytymistä ja työvoimapulaa esiintyy samanaikaisesti. Työvoiman rekrytointi ulkomailta oli julkisuudessa vuoden vaihteen jälkeen, jolloin uutisoitiin kymmenien tuhansien filippiiniläisten tuomisesta Suomeen vuoteen 2015 mennessä, tarkoituksena työllistää heitä muun muassa terveydenhoidon erilaisiin tehtäviin. Työvoiman houkuttelu Suomeen tuo esiin monia kysymyksiä, aiemmin mainitussa tapauksessa esimerkiksi törmättiin epärehellisiin yhteistyökumppaneihin työntekijöiden lähtömaassa, toisaalta Suomi ei ole myöskään kovin vetovoimainen maa ilmaston ja kaukaisen sijaintinsa vuoksi, varsinkin kun samaa työvoimaa houkuttelevat ja havittelevat monet muutkin valtiot.

Kaikesta huolimatta onnea kesätöiden hakuun!

Ilmastonmuutosta ilmassa?

Helsingin keskustaopiskelijoista koostuva iskuryhmä pääsee ensi viikolla seuraamaan Eduskunnan kyselytuntia ja tutustumaan samalla lakeja säätävän eduskuntalaitoksen toimintaan. Piipahdamme kansanedustaja Mirja Vehkaperän vieraana. Vierailuamme odotetaan kovin, joten toivon, että kaikki ilmoittautuneet ovat tahoillaan valmistautuneet ja pohtineet visaisia kysymyksiä kansanedustaja Vehkaperän pään menoksi.

Eduskunta ei lepää laakereillaan ja odottele meidän vierailua tai torstaina televisioitavaa kyselytuntia. Eduskunnan työjärjestyksen mukaan tiistaina 12.3. aloitetaan EU:n ilmasto- ja energiastrategiasta täysistuntokeskustelu. Tammikuussa Euroopan komissio antoi jo silloin paljon huomiota saaneen tiedonannon ilmasto- ja energiastrategiasta. EU:n ilmasto- ja energiastrategia tulee olemaan merkittävä kokonaisuus, josta Suomen kantaa pohjustavat useat eri valiokunnan. Käsiteltävänä oleva strategiakokonaisuus yltää lonkeronsa useille eri yhteiskunnan osa-alueille. Ainakin näin lupaillaan Eduskunnan nettisivuilla, enkä epäile asiaa yhtään.

Onhan kysymys ehkä tunteita herättävimmästä asiasta sitten NATO-keskustelun. Toinen väittää, ettei mitään ilmastonmuutosta ole tulossa ja rajoitukset energiantuhlailuun ovat tarpeettomia. Toinen on vaihtanut lamppunsa aikapäiviä sitten energiansäästölampuksi ja siltikään ei polta sitä juuri koskaan. Toisaalta energiantuotannon osalta keskustelua käydään hiilidioksidivapaan ja uusiutuvan energian välillä, samalla kun metsäteollisuus kantaa huolta puun riittävyydestä. Yksi uskoo tuulivoimaan ja toinen ydinenergiaan, ja kolmas luonnollisestikin kannattaa Vuotosta. Kemijärvi-case ja Venäjän puutullit vain lisäävät vettä myllyyn, jonka tehosta toivoisi voitavan siirtää jotain sähköverkkoonkin. Samalla yksityiset ihmiset kantavat huolta omien elintottumustensa vaikutuksista luontoon ja pelkäävät työpaikkojensa puolesta. Taitaapa joku kantaa huolta myös siitä, millainen ympäristö jää tuleville sukupolville. Näyttää siltä siis, että ilmasto- ja energiakeskustelu koskettaa jokaista meistä – aina kotitaloudesta suuryritykseen.

Tammikuun puolivälin jälkeen EU:n komissio antoi ilmasto- ja energiapaketin, joka sisältää muutokset EU:n päästökauppajärjestelmään, kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteet päästökaupan piiriin kuulumattomilla sektoreilla ja uusiutuvan energian käytön lisäämisen. Taustana tälle ovat viimekeväiset Eurooppa-neuvoston päätökset, joiden tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä sekä lisätä energiaomavaraisuutta unionin alueella. Komissio esittää Suomelle uusiutuvan energian käytön lisäämistä 38 %:iin energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä, kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä 16 %:lla päästökauppajärjestelmään kuulumattomilla sektoreilla. Vähennys lasketaan vuoden 2005 tasosta. Päästökaupan piiriin lisätään uusia toimialoja ja uusia kaasuja. Merkittävintä lienee kuitenkin, että kansallisista päästöoikeuksien jakomenetelmistä on tarkoitus luopua ja päästöoikeuksien kokonaismäärä päätetään yhteisötasolla. Komissio esittää, että jatkossa päästöoikeudet huutokaupattaisiin. Suomen osalta kaikki tavoitteet ovat haastavia ja vaativat taloudellisten ponnistelujen helpottamiseksi myös asennemuutosta. Ja sen tosiasian hyväksymistä, että ilmastotalkoot maksavat. Mutta ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja hajautettu energiantuotanto voivat tuoda meille myös uusia työpaikkoja. Ilmasto- ja energiastrategian tuomilla lainsäädäntömuutoksilla on vaikutuksia meidän kaikkien elämään. Päätökset voivat näyttäytyä rangaistuksina ja arkea vaikeuttavina ilkeyksinä. Päätösten avoin valmistelu ja perustelu auttavat ymmärtämään ja hyväksymään lainsäädäntömuutokset helpommin. Tässä toivon, että kukaan ei sorru selittelemään EU:n vaatimuksilla näitä vaikutuksia. Olemme mielestäni vastuussa energiankulutuksen vähentämisestä ja muista toimista kuten uusiutuvien energiamuotojen käyttöönotosta sekä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä jo sen perusteella, että ilmastonmuutos on todellisuutta. Olemme osana unioni sidottuja yhteisiin päätöksiin, mutta ilmastonmuutos ei ole EU:n vika. Avoin ja rehellinen keskustelu aiheista ja ympäristötiedon saaminen ovat mielestäni ratkaisevaa asenteiden muuttumiseen.

Kuluneella viikolla kokoontuneet EU:n ympäristöministerit vaativat, että ilmasto- ja energiapaketti olisi saatava valmiiksi ja hyväksytyksi mahdollisimman pian, viimeistään alkuvuodesta 2009. Suomessa tämä käsittely siis alkaa lähetekeskustelulla tiistaina ja Eurooppa-neuvosto käsitellee asiaa heti seuraavana päivänä. Ilmasto- ja energia-asioiden osalta on tulossa superviikko? Toivottavasti asiat etenevät ja kaikki osapuolet ymmärtävät, että ilmasto- ja energiastrategia vaatii rajujakin ratkaisuja.

Lisää lukemista:

Työ- ja elinkeinoministeriö - http://www.tem.fi/index.phtml?s=2542

Ympäristöministeriö - http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=84&lan=fi