Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsenenä toivotan kaikille uusille ylioppilaille ja valmistuneille paljon paljon onnea! Liittomme ojentaa Teille virtuaalisen ruusun, jonka väri tietenkin on raikkaan vihreä. Keskusta on vihreän liikkeen Äiti. Pyydän saada pitää teille yhteisesti pienen puheen, sillä poliitikot rakastavat puheiden pitämistä.
"Ylioppilaat ja valmistuneet!
Edessänne aukeaa tulevaisuus. Useimmalla teistä mielessä siintää opiskelupaikka yliopistossa tai jossakin muussa korkeakoulussa. Suomi on hyvä maa opiskella. Kehittämistäkin kuitenkin on. Keskusta päättää Lahden puoluekokouksessa reilun viikon päästä puolueen tavoiteohjelmasta ja politiikan suunnasta koko alkaneelle 2010-luvulle. Keskustan Opiskelijaliitto tulee vaikuttamaan kaikin mahdollisin tavoin, että Keskusta ottaa tavoitteekseen laatia itselleen korkeakoulupoliittisen strategian. Me nykyiset opiskelijat haluamme kehittää tulevia oppilaitoksianne opetuksen laadun näkökulmasta. Me haluamme, että korkeakouluissa opetus ja tutkinnot rakennetaan aidosti opiskelijan parhaaksi. Tällä tarkoitan oppimisen varmistamista, opetuksen laadunvarmistusta sekä korkeakoulujen yhteisöllisyyden kehittämistä.
Lahden puoluekokouksessa päätetään myös siitä, kuinka Keskusta vastaa opiskelijoiden moninaisiin elämäntilanteisiin. Me haluamme, että opiskeluun olisi jokaisella täydet mahdollisuudet, että perheen perustaminen olisi luontevammin osa opiskeluaikaa ja että ratkaisusta ei rangaistaisi opintotuen vähenemisellä kokonaisuudessaan.
Mutta arvoisa ylioppilas ja valmistunut, sinä et juuri nyt mieti tulevia opiskelupäiviä, vaan nautit tästä hetkestä ja saavutuksesta, johon olet yltänyt. Saat onnitella itseäsi ja saat varmasti paljon onnitteluita läheisiltäsi. Mutta jos mietit jo syksyn orientoivia viikkoja, niin onnittelen siitäkin. Menestystä tuleviin päiviin ja tervetuloa mukaan keskustaopiskelijoiden toimintaan kampuksilla ja kaupungeissa. Opiskeluaika kannattaa käyttää monipuolisesti hyödyksi. Opiskelijapolitiikka näyttää ennen kaikkea sen, että politiikka on parhaimmillaan intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi. Tämän intohimon osallisuuteen kutsun sinuakin, uusi ylioppilas ja valmistunut."
Kalle Peltokangas, Helsingin Keskustaopiskelijoiden pj (ylioppilas 2004)
lauantai 5. kesäkuuta 2010
maanantai 24. toukokuuta 2010
Vahva EI ruuhkamaksuille!
Pääkaupunkiseudun ruuhkamaksut ovat eri muodoissaan olleet tapetilla viime vuosina. Aihe on ollut vahvan tunneperäisesti esillä, ja monet asiasta käytetyt perusteet ovat olleet joko valheellisia tai parhaimmillaankin heikolla totuuspohjalla. Malleja on toki ollut useita, mutta useimmissa alettaisiin periä kulkumaksuja niiltä autoilijoilta, jotka matkaisivat Helsingin keskustassa ja sen tuntumassa.
Kiivain keskustelu asiasta käytiin ennen edellisiä kunnallisvaaleja, jolloin jo itse kirjoitin aiheesta kirjoituksen joka valitettavasti on jo hävinnyt bittiavaruuteen. Nyt kuitenkin haluan palata tärkeään aiheeseen uudestaan, sillä asia on jälleen noussut esille. Itse en autoa omista, enkä sitä tällä hetkellä Helsingissä tarvitsekaan, mutta julkinen liikenne ei pääkaupunkiseudulla ole vielä niin hyvällä tasolla että kaikki voisivat auton käytöstä luopua. Koen kuitenkin, että ruuhkamaksujen toteuttaminen eiole kokonaisuudessaan Helsingin tai sen asukkaiden etujen mukaisia. Uskon että myös monet ruuhkamaksujen kannattajat harkitseva kantaansa uudelleen seuraavien faktojen valossa.
Ruuhkamaksujen puolustajat ovat vedonneet Tukholman ruuhkamaksujen onnistumiseen ja että maksuista kerättävillä tuloilla voitaisiin kehittää joukkoliikennettä. Väitteet nojaavat mututietoon, sillä vastoin yleistä käsitystä Tukholman ruuhkamaksut olivat taloudellinen taakka (linkki on vanha, mutta edelleen pätevä). Todellisuudessa Tukholmaan vertaaminen ei ole edes vertailukelpoista, sillä Suur-Tukholman alueella asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä, kun taas pääkaupunkiseudulla asuu laskutavasta riippuen noin miljoona ihmistä. Nämäkin rahat mitkä ruuhkamaksujärjestelmän investointiin menisi tulisi käyttää joukkoliikenteen kehittämiseen, jolloin ihmisille tarjottaisiin todellinen vaihtoehto yksityisautoilulle pääkaupunkiseudulla.
Ruuhkamaksut sattuisivat eniten pienituloisiin ja perheellisiin, joiden useat menot käytännössä vaativat usein auton omistamista. Lisäksi ruuhkamaksujen toteuttaminen nostaisi useimmissa malleissa keskustan liikkeiden hintoja. Helsingin Keskustanuoret ja Keskustaopiskelijat ovat vuosia vaatineet muun muassa ns. poikkiliikenteen joustavuuden parantamista. Itse voisin harkita myös metroliikenteen pidentämistä perjantai- ja lauantai-iltaisin, ja parannustarpeita löytyy myös seutuliikenteen osalta.
Ruuhkamaksukokeilun kannattajille vielä lyhyt kommentti: Kuinka moni teistä uskoo että kokeilun jälkeen kaupungin johto uskaltaisi myöntää satojen miljoonien eurojen virheinvestoinnin, ja lakkauttaa ruuhkamaksut?
perjantai 14. toukokuuta 2010
29 päivää äänestyksiin
Voiko päivä ihanammin alkaa, kun keskustalainen saa herätä äänestämään puolueelle uutta johtoa? Tähän aamuun ei ole kuulkaa enää kuin 29 päivää.
Mistä sitten tullaan äänestämään? Lauantaina puoluejohdosta, ykkösnyrkistä. Sunnuntaina puolestaan uudella johdolla politiikan sisällöstä seuraaville vuosille. Sinne on tähtäys. Toivon, että me puoluekokousedustajat yllämme Keskustan pitkän historian arvoiseen arvokeskusteluun. On uskallettava puhua vaikeistakin asioista. On sovittava yhteisistä linjoista, joilla puoluetta kehitetään ja varustaudutaan kevään 2011 eduskuntavaaleihin. On perin harmillista, että esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamista ei nähty tarpeeksi tärkeäksi asiaksi nostaa puolueväen punnittavaksi. Tätä voisi nimittää jopa demokratiavajeeksi, niin isosta asiasta todellisuudessa on kyse. Puoluekokousta on kunnioitettava puoluejohdonkin.
Keskusta on ollut historiansa aikana rakentavan yhteistyön puolue. Nykyisessä mielenosoitusten aikana Keskustan tulee edelleen pyrkiä rakentavaan keskusteluun koko Suomen kehittämiseksi jokaisen kansalaisen parhaaksi. Populismilla on lyhyet jäljet, niin kuin SDP on viime päivien Kreikka-keskustelussa saanut kokea. Politiikka on vastuun kantamista eikä vastuun väistämistä tai siirtämistä seuraavalle vaalikaudelle. Mitä tulee eduskunnan keskusteluun tästä asiasta, kansanedustaja on jalossa toimessa ja tulisi puheenparrellaan sen myös osoittaa.
Kesäkuun puoluekokouksessa Lahdessa äänestämme mm. Keskustan tavoiteohjelman sisällöstä. Tärkein tavoite, jonka jokaisen puoluekokousedustajan tulee itselleen asettaa, on halu nostaa raikkaille ajatuksille vihreää JAAta. Keskusta on aina onnistunut uudistumaan kun vastustajat ovat käyneet päälle kuin yleinen syyttäjä. Emme ole auringonlaskun, vaan auringon nousun puolue!
Kalle Peltokangas
KOL:n liittohallituksen jäsen
Ps. Päivän kysymys: "Mitä tekee Jarmo Korhonen?" Toivottavasti puoluesihteerikisaan tulee lisää kandidaatteja. Koska on vain 29 päivää äänestyksiin..:)
Mistä sitten tullaan äänestämään? Lauantaina puoluejohdosta, ykkösnyrkistä. Sunnuntaina puolestaan uudella johdolla politiikan sisällöstä seuraaville vuosille. Sinne on tähtäys. Toivon, että me puoluekokousedustajat yllämme Keskustan pitkän historian arvoiseen arvokeskusteluun. On uskallettava puhua vaikeistakin asioista. On sovittava yhteisistä linjoista, joilla puoluetta kehitetään ja varustaudutaan kevään 2011 eduskuntavaaleihin. On perin harmillista, että esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamista ei nähty tarpeeksi tärkeäksi asiaksi nostaa puolueväen punnittavaksi. Tätä voisi nimittää jopa demokratiavajeeksi, niin isosta asiasta todellisuudessa on kyse. Puoluekokousta on kunnioitettava puoluejohdonkin.
Keskusta on ollut historiansa aikana rakentavan yhteistyön puolue. Nykyisessä mielenosoitusten aikana Keskustan tulee edelleen pyrkiä rakentavaan keskusteluun koko Suomen kehittämiseksi jokaisen kansalaisen parhaaksi. Populismilla on lyhyet jäljet, niin kuin SDP on viime päivien Kreikka-keskustelussa saanut kokea. Politiikka on vastuun kantamista eikä vastuun väistämistä tai siirtämistä seuraavalle vaalikaudelle. Mitä tulee eduskunnan keskusteluun tästä asiasta, kansanedustaja on jalossa toimessa ja tulisi puheenparrellaan sen myös osoittaa.
Kesäkuun puoluekokouksessa Lahdessa äänestämme mm. Keskustan tavoiteohjelman sisällöstä. Tärkein tavoite, jonka jokaisen puoluekokousedustajan tulee itselleen asettaa, on halu nostaa raikkaille ajatuksille vihreää JAAta. Keskusta on aina onnistunut uudistumaan kun vastustajat ovat käyneet päälle kuin yleinen syyttäjä. Emme ole auringonlaskun, vaan auringon nousun puolue!
Kalle Peltokangas
KOL:n liittohallituksen jäsen
Ps. Päivän kysymys: "Mitä tekee Jarmo Korhonen?" Toivottavasti puoluesihteerikisaan tulee lisää kandidaatteja. Koska on vain 29 päivää äänestyksiin..:)
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Ammattikorkeiden pakollisesta työharjoittelusta pari sanaa
Hei kaikille. Vaikka blogi ymmärrettävistä syistä keskittyy pitkälle yliopisto-opiskelijan elämän tarkasteluun, ajattelin kirjoittaa myös hieman yhdestä ammattikorkeakoulujärjestelmän epäkohdasta. Viime aikoina on ollut paljon puhetta nuorisotyöttömyydestä, mihin myös hallitus on vastannut antamalla lisärahaa sen hoitoon esimerkiksi työllisyyssetelin muodossa. Pakollisen työharjoittelun tuomat ongelmat ovat kuitenkin jääneet hämärän peittoon.
Suomessa ammattikorkeakouluopintoihin kuuluu tietty määrä pakollista työharjoittelua, yleensä 5 kuukautta (30 opintopistettä). Tätä perustellaan aivan asiallisesti opintojen käytännönläheisyydellä, mutta nyt heikomman taloustilanteen aikana ainakin liiketalouden opiskelijoiden mahdollisuudet saada työharjoittelupaikka ovat heikentyneet. Työnantajat ovat tietoisia harjoittelun pakollisuudesta, ja ovat kasvavissa määrin käyttäneet alan työharjoittelijoita ilmaisena työvoimana. Eri aloilla ongelmat ovat kuitenkin erilaisia, ja keskustellessani eri aloja edustavien opiskelijoiden kanssa monenlaisia ongelmia on tullut eteen, esimerkiksi sosiaalialalla harjoittelijalle ei edes saa maksaa palkkaa. Osalla aloista työntekijöiden tarve taas on niin suuri, että työharjoittelupaikka löytyy helpommin.
Kysymykseksi nouseekin miten opiskelijoiden työharjoittelun väärinkäyttöä estettäisiin. Samaan aikaan kun nuorisotyöttömyys huitelee korkeimmissa lukemissa tällä vuosituhannella, monet työnantajat eivät toteuta sosiaalista vastuutaan vaan hyväksikäyttävät järjestelmää surutta. Kaikkein huonoimmassa asemassa olevat opiskelijat joutuvat samaan aikaan töitä tehdessään nostamaan lainaa edes maksaakseen vuokransa ja ruokansa, kun 8 tunnin työharjoittelun ohessa sivutöiden tekeminen voi olla mahdotonta. Ei liene ihme jos nuoremmilla sukupolvilla ei riitä lojaalisuutta työnantajia kohtaan jotka tällaisella toiminnalla mustaavat oman maineensa.
Ratkaisuna asiaan tarvittaisiin selkeä asennemuutos työnantajien taholta. Myös valtion pitää tulevaisuudessa harkita tarkasti pakollisen työharjoittelun tarvetta ja kestoa, mikäli tällainen tilanne jatkuu. Tarvitaanko kaikilla aloilla oikeasti viiden kuukauden ”työharjoittelua”, mikäli yrityksistä ei löydy selkeä intoa kouluttaa opiskelijoita työelämään tai edes maksaa teettämästään työstä harjoittelijan palkkaa. Ja jos ei löydy, niin voitaisiinko työharjoittelu korvata tavallisella työllä tai tehdä valinnaiseksi osaksi tutkintoa.
Muualla maailmassa palkatonta työtä kutsutaan orjatyöksi. Suomessa se kulkee aivan liian usein nimellä pakollinen työharjoittelu.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Minun maksu – sinun eläke
Rukan hanget loistavat jälleen kirkkaana, kun puhutaan suomalaisesta eläkepolitiikasta ja tulevaisuuden työelämästä. Hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat neuvotelleet eläkeiän nostamisesta pitkään, mutta turhaan. Työntekijäpuoli teki asiasta aikanaan tiukan arvovaltakysymyksen ja nämä haavat mätivät talvellakin.
Eläkeiästä puhuttaessa on hyvä muistaa kaksi asiaa: ikärajojen nostaminen ei tuo yhtään työpaikkaa lisää ja kukaan ei maksa omaa eläkettään varastoon. Bruttokansantuote supistui viime vuonna enemmän kuin kertaakaan vuosien 1917 ja 1918. Nyt orastava talouskasvu ottaa rankkaa takapakkia muutaman tuhannen ahtaajan hakiessa kuuta taivaalta. Suomen nousu menneinä vuosikymmeninä on perustunut vahvaan tuottavuuden kasvuun ja aikansa merkittäviin innovaatioihin. Uuden Nokia etsiminen on turhan usein toistettu mantra, mutta sitä kansantaloutemme juuri nyt tarvitsee. Nostamalla eläkeikää emme saa tähän maahan uusia työpaikkoja, mutta helpotamme sitä taakkaa, jonka työmarkkinat tulevat kohtaamaan: pian ihmisiä lähtee pois työelämästä enemmän kuin sinne tulee, tämä on uhka maamme teollisuudelle ja hyvinvoinnille. Ikäluokka, joka on saanut rinnalleen maailman kehittyneimmän teknologian, ei voi vaatia samoja asioita kuin 60-luvun työntekijä, enkä tarkoita tällä tämän päivän opiskelijoita. Toinen tärkeä seikka on eläkejärjestelmämme maksutapa. On väärin kuvitella, että ihminen maksaa eläkettä sukan varteen, josta se sitten vapautuu, kun eläkepäivät alkavat. Suurin osa työeläkemaksuista menee suoraan maksuun, vuonna 2008 tämä luku oli 75 prosenttia. Väännetään rautalangasta, tulevaisuuden työssä käyvät ikäluokat ovat suhteessa paljon pienempiä kuin tänä päivänä. Tämä 75 prosenttia tulee siis hoitaa huomattavasti pienemmällä joukolla.
Suomen kilpailukyky on kaikkien etu ikään ja sukupuoleen katsomatta. Yli kaksi kolmasosaa bruttokansantuotteesta muodostuu julkisesta ja yksityisestä kulutuksesta. Tästä huolehtiminen on talouden perusta. Vahvan kansantalouden on helppo pitää pystyssä laajaa julkista terveydenhuoltoa, joka palvelee etenkin iäkkäitä ihmisiä. Terveydenhuoltoon voi soveltaa elinkaarimallia, jossa nuorempana maksetaan rahaa säästöön, joka sitten vanhempana käytetään, kun vaivoja ilmaantuu. Ylisukupolvisuus on kantanut keskustalaista politiikkaa läpi sen historian ja toivottavasti tämä aatteen peruspilari ei unohdu suurilta ja keskisuurilta ikäluokilta.
Eläkeiästä puhuttaessa on hyvä muistaa kaksi asiaa: ikärajojen nostaminen ei tuo yhtään työpaikkaa lisää ja kukaan ei maksa omaa eläkettään varastoon. Bruttokansantuote supistui viime vuonna enemmän kuin kertaakaan vuosien 1917 ja 1918. Nyt orastava talouskasvu ottaa rankkaa takapakkia muutaman tuhannen ahtaajan hakiessa kuuta taivaalta. Suomen nousu menneinä vuosikymmeninä on perustunut vahvaan tuottavuuden kasvuun ja aikansa merkittäviin innovaatioihin. Uuden Nokia etsiminen on turhan usein toistettu mantra, mutta sitä kansantaloutemme juuri nyt tarvitsee. Nostamalla eläkeikää emme saa tähän maahan uusia työpaikkoja, mutta helpotamme sitä taakkaa, jonka työmarkkinat tulevat kohtaamaan: pian ihmisiä lähtee pois työelämästä enemmän kuin sinne tulee, tämä on uhka maamme teollisuudelle ja hyvinvoinnille. Ikäluokka, joka on saanut rinnalleen maailman kehittyneimmän teknologian, ei voi vaatia samoja asioita kuin 60-luvun työntekijä, enkä tarkoita tällä tämän päivän opiskelijoita. Toinen tärkeä seikka on eläkejärjestelmämme maksutapa. On väärin kuvitella, että ihminen maksaa eläkettä sukan varteen, josta se sitten vapautuu, kun eläkepäivät alkavat. Suurin osa työeläkemaksuista menee suoraan maksuun, vuonna 2008 tämä luku oli 75 prosenttia. Väännetään rautalangasta, tulevaisuuden työssä käyvät ikäluokat ovat suhteessa paljon pienempiä kuin tänä päivänä. Tämä 75 prosenttia tulee siis hoitaa huomattavasti pienemmällä joukolla.
Suomen kilpailukyky on kaikkien etu ikään ja sukupuoleen katsomatta. Yli kaksi kolmasosaa bruttokansantuotteesta muodostuu julkisesta ja yksityisestä kulutuksesta. Tästä huolehtiminen on talouden perusta. Vahvan kansantalouden on helppo pitää pystyssä laajaa julkista terveydenhuoltoa, joka palvelee etenkin iäkkäitä ihmisiä. Terveydenhuoltoon voi soveltaa elinkaarimallia, jossa nuorempana maksetaan rahaa säästöön, joka sitten vanhempana käytetään, kun vaivoja ilmaantuu. Ylisukupolvisuus on kantanut keskustalaista politiikkaa läpi sen historian ja toivottavasti tämä aatteen peruspilari ei unohdu suurilta ja keskisuurilta ikäluokilta.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Paljon puhetta, vähän tekoja - Opiskelijoiden itse pidettävä ääntä yllä
Viimeisen muutaman viikon aikana vasemmisto on pyrkinyt ryöpyttämään hallitusta kovasti opiskelijoiden opintososiaalisen aseman heikentämisestä. Näkyvimpinä hetkinä ovat olleet työryhmien julkaistua ehdotuksensa lukukausimaksujen asettamisesta EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ja 1000 euron lukukausimaksun asettamisesta. Nämä työryhmien ehdotukset eivät sido hallitusta, ja opetusministerikin on niistä jo suorasanaisesti sanonut oman mielipiteensä. Onkin syytä uskoa, että nämä työryhmät on asettanut jo edellisen hallituksen sosialidemokraattinen opetusministeri, Antti Kalliomäki.
On ollut varsin surkuhupaisaa lukea vasemmiston syytöksiä opiskelijoiden aseman heikentämisestä. Nykyinen hallitus on ensimmäinen sitten Ahon hallituksen joka on korottanut opiskelijoiden opintorahaa (vuonna 2007). Sosialidemokraatit kurjistivat opiskelijoiden asemaa sinä 12 vuoden aikana jolloin heillä oli opetusministerin salkku ennennäkemättömästi jättämällä korottamatta opintososiaalisia etuuksia edes korvatakseen inflaatiota. Samaan aikaan sosialidemokraatit olivat pääesteenä kokonaisvaltaisen sosialiturvan uudistuksen tuomisessa eteenpäin, mikä olisi parantanut taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien tilannetta, koska he vaativat korotuksia vain ansiosidonnaisiin tukiin. Kahdessa näistä hallituksesta olivat mukana myös Vasemmistoliiton ministerit, eikä heilläkään ollut mitään aikomusta ajaa opiskelijoiden asiaa.
Nykyinen hallitus ei ole ollut toki täydellinen, mutta hyvässä hengessä se on onnistunut ajamaan heikoimmassa asemassa olevien asemaa (mm. takuueläkkeen korotus, opintorahan ja asumislisän korotus). Myös ruoan arvonlisäveron alennuksella on parannettu pienituloisten asemaa. Haluan myös muistuttaa, että edellisen kerran hallitus paransi opintoetuuksia keskellä syvintä lamaa vuonna 1992. Myös tuossa hallituksessa johtavina puolueina olivat Keskusta ja Kokoomus.
Seuraavalla hallituskaudella ollaan vakavien kysymyksien edessä, kun kasvanutta valtionvelkaa pitää alkaa maksamaan takaisin samaan aikaan kun huoltosuhde heikkenee suurten ikäluokkien marssiessa eläkkeelle. Ay-liikkeen kaltaiset voimajärjestöt ovat varmasti vaatimassa omien etujensa parantamista muista välittämättä. Tässä tilanteessa opiskelijajärjestöjen on pidettävä yllä opiskelijoiden ääntä, ettei opiskelijaetuuksista ja opetuksen laadusta tingitä.
Keskusta on aina tukenut köyhimpien asemaa ja on ollut valmis tukemaan myös opiskelijoita niin että kokopäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Valitettavasti on myönnettävä, että edellinen keskustalainen opetusministeri on ollut hallituksessa 1970-luvulla. Tähän pitää saada vuoden 2011 vaaleissa muutos, jotta tulevaisuudessa tehtävään sosiaaliturvan kokonaisratkaisuun saadaan myös opiskelijoiden ääni kuuluviin. Asiassa ei myöskään riitä pelkästään keskustalaisten ääni, vaan kutsun kaikki opiskelijat puoluekannasta ja maailmankatsomuksesta välittämättä ajamaan opiskelijoiden aseman parantamista nyt ja tulevaisuudessa.
Keskustaopiskelijat ottivat jo tammikuussa kantaa ulkomaisia lukukausimaksuja vastaan. Lisäksi 4.3 Keskustanuoret ja Keskustaopiskelijat vaativat hallitusta toistamiseen esittämään suoran kantansa lukukausimaksuihin. Myös pääministeri Vanhanen on suoraan sanonut ettei hallitus ole ottanut askeltakaan kohti suomalaisten lukukausimaksuja, mutta avainministereistä valtionvarainministeri Jyrki Kataisen virallista kannanottoa odotetaan vielä.
Opiskelijat, muistakaa että vuoden 2011 vaaleissa annatte äänenne ehdokkaalle ja myös puolueelle, joka rohkeasti on valmis ottamaan kantaa ja myös ajamaan opiskelijoiden asemaa eduskunnassa. Tätä kirjoittaessa on suunniteltu mielenosoituksia maksuttoman koulutuksen puolesta 21.4 ja ympäri Suomea ollaan järjestelemässä opiskelijarähinöitä 18.3 lukukausimaksujen vastustamiseksi. Nähdään siellä suurella joukolla!
tiistai 23. helmikuuta 2010
"Suomalaisen korkeakoulupolitiikan suurimpia ongelmia on, että meillä retoriikka ja todellisuus eivät kohtaa."
Näin jyrähtää STTK:n koulutuspoliittinen asiamies Petri Lempinen Ylioppilasledessä 19.2.2010. Hänen mukaansa korkeakoulu-uudistuspuheet ovat vain retoriikkaa. Todelliset teot siis puuttuvat. Perustelut elävät omassa todellisuudessaan. "Se on jonkinlaista henkistä laiskuutta, tai sitten se on sitä, että on olemassa jokin ideaalikuva yliopistosta, jota ei oikeasti ole olemassa", pohtii Lempinen Antti Järven avartavassa jutussa. Yritän seuraavassa hiukan avata sitä, miltä 25-vuotiaasta, perheellisestä opiskelijasta, neljännen vuoden teologian opiskelijasta ja gradun tekijästä ja keskustalaisesta opiskelijapolitikosta tämänhetkinen korkeakoulu-uudistus tuntuu. Minullakin oli ennen opintojen alkamista ideaalikuva yliopistosta. Nyt 3,5 vuotta täysipäiväisesti opiskelleena edeaalikuva on muuttunut kokemusperäiseksi näkemykseksi.
Aloitin opinnot teologisessa tiedekunnassa elokuussa 2006. Yliopisto-opiskelu on ollut rikasta aikaa elämässäni. Helsingin yliopisto kantaa mukanaan historiaa ja tieteellisiä ansioita, joka on Suomessa vertaansa vailla. Kansainvälinen ympäristö ja ilmapiiri tukevat tiedemaailmaan kiinnittymistä. Yliopiston opettajat ovat opettaneet itsenäistä ajattelua ja vakuuttavaa argumentaatiota ja selkeää ilmaisua. Kun aloitin opintoni, päätin, että valmistun vähintään tavoiteajassa eli suosituslukujärjestyksen mukaisesti viidessä vuodessa. Tavoite näyttäisi täyttyvän melko varmasti. Olen kuitenkin opiskelijapolitiikkona oppinut yhteiskunnasta muun muassa sitä, että yhteiskunnassa tulee olla tilaa erilaisille opintopoluille. Kaikilla ei ole määränpää heti kirkkaana silmissä, vaan tutkinto voidaan vääntää kasaan moninaisten vaiheiden jälkeen. Nykyisessä keskustelussa näitä "moninaisia vaiheita" tunnutaan karsastavan kuin mustaa surmaa. Haluan kertoa, että tähänkin tautiin on jo keksitty lääkkeet.
Tutkintouudistus ja nopean valmistumisen vaatimuksen ahdistus
Vuoden 2008 kevään aikana tuli niin sanotun vanhan tutkintorakenteen mukaan opiskelleiden valmistua, jotta eivät olisi joutuneet sovittamaan tutkintoaan uuteen järjestelmään(ov/op sekä kaksiportaisuus: kandidaatti-/maisteriopinnot). Seurauksena oli maisterisuma ja korkeakoulutettujen työttömyyden kasvu. Koen, että uudistus jätti jälkeensä myös ilmapiirin, jossa opiskelijan oikeusturva alkaa olla uhattuna. Pakote nopeaan valmistumiseen tuntuu leijuvan korkeakoulujen seinien sisällä, ja se ahdistaa monia kanssaopiskelijoitani. Muinoin korkeakoulut pitivät opiskelijoistaan huolta kuin vanhemmat rakkaista lapsistaan. Nyt tuntuu siltä, että korkeakoulujen johto ei halua edes kuunnella opiskelijoita. On kyse pahemman luokan perheriidasta. Tässä kohdin heitän vakavan kysymyksen myös Helsingin yliopiston johdolle: koetteko, että olette pitäneet tarpeeksi selkeästi opiskelijoiden puolta niin yliopistolain kuin työelämän pidentämiskeskusteluissa?
Olen sitä mieltä, että työelämästä opitaan parhaiten olemalla työelämässä. Siksi opisntojen aikaista työssäkäymistä ei saisi rankaista palvellaanhan siinä samaan aikaan yhteiskuntaa sekä opiskellen että töitä tehden. Olen Lempisen kanssa samaa mieltä, että työssäkäyminen on vain hyväksyttävä todellisuutena ja muutospaineet on suunnattava korkeakoulujen tutkintoihin. Miten niissä huomioidaan tulevaisuudessa paremmin ympäröivä yhteiskunta ja sen vaatima osaajien määrä on Suomen menestyksen kannalta yksi keskeinen kysymys. Lempisen mukaan korkeakoulujen toiminta tulisi ajatella uudestaan ymmärtäen, että kolmannesta opiskeluvuodesta alkaen pääosa opiskelijoista on myös työelämässä. Silloin lukukausirytmiä, opetusmenetelmiä ja opintotukea on muutettava radikaalisti. Lempinen esittää havahduttavan kysymyksen maamme päättäjille: "Tarkoittaako opiskelijoiden mielenterveysongelmien yleistyminen sitä, että koulutusjärjestelmämme ei sittenkään kykene vastaamaan siihen, missä todellisuudessa ihmiset elävät tänä päivänä?". Vastaan Lempiselle, että olen hyvin vakuuttunut siitä, että vastaus on "Kyllä!". Vaikka työelämän pituutta tulee pidentää myös alkupäästä, tärkeintä on kuitenkin huolehtia korkeimman opetuksen sisällöistä ja laadusta. Ei elinkeinoelämäkään halua korkeakouluista valmistuneita "putkiaivoilla varustettuja opiskelijoita" Lempistä lainatakseni.
Korkeakoulu-uudistuksen punaisena lankana tulee olla opiskelijan paras. Olen vakuuttunut, että se on samalla pitkällä tähtäimellä myös Suomen paras. Panostetaan opiskelijoiden opiskelukykyyn ja tasavertaiseen osallisuuteen korkeakoulujen päätöksenteossa. Panostetaan korkeakoulujen haluun pitää opiskelijoidensa puolta. Panostetaan siihen, että yleinen mielipide korkeakouluopiskelijoista ei perustu laiskureiksi leimaamiseen, vaan yhteiskunnan joukkoon, joka valmistautuu monin tavoin valmistumisen jälkeiseen elämään, joukkoon, jonka varassa yhteiskunnan tulevaisuus lepää. Jos opiskeluajan tuntemus on päässyt katoamaan kuin umpeen kasvanut taimikko, niin silloin kannattaa kääntyä aidosti opiskelijoiden puoleen ja kysyä ja ihmetellä. Me vastaamme kyllä.
Kalle Peltokangas
KOL:n liittohallituksen jäsen
Aloitin opinnot teologisessa tiedekunnassa elokuussa 2006. Yliopisto-opiskelu on ollut rikasta aikaa elämässäni. Helsingin yliopisto kantaa mukanaan historiaa ja tieteellisiä ansioita, joka on Suomessa vertaansa vailla. Kansainvälinen ympäristö ja ilmapiiri tukevat tiedemaailmaan kiinnittymistä. Yliopiston opettajat ovat opettaneet itsenäistä ajattelua ja vakuuttavaa argumentaatiota ja selkeää ilmaisua. Kun aloitin opintoni, päätin, että valmistun vähintään tavoiteajassa eli suosituslukujärjestyksen mukaisesti viidessä vuodessa. Tavoite näyttäisi täyttyvän melko varmasti. Olen kuitenkin opiskelijapolitiikkona oppinut yhteiskunnasta muun muassa sitä, että yhteiskunnassa tulee olla tilaa erilaisille opintopoluille. Kaikilla ei ole määränpää heti kirkkaana silmissä, vaan tutkinto voidaan vääntää kasaan moninaisten vaiheiden jälkeen. Nykyisessä keskustelussa näitä "moninaisia vaiheita" tunnutaan karsastavan kuin mustaa surmaa. Haluan kertoa, että tähänkin tautiin on jo keksitty lääkkeet.
Tutkintouudistus ja nopean valmistumisen vaatimuksen ahdistus
Vuoden 2008 kevään aikana tuli niin sanotun vanhan tutkintorakenteen mukaan opiskelleiden valmistua, jotta eivät olisi joutuneet sovittamaan tutkintoaan uuteen järjestelmään(ov/op sekä kaksiportaisuus: kandidaatti-/maisteriopinnot). Seurauksena oli maisterisuma ja korkeakoulutettujen työttömyyden kasvu. Koen, että uudistus jätti jälkeensä myös ilmapiirin, jossa opiskelijan oikeusturva alkaa olla uhattuna. Pakote nopeaan valmistumiseen tuntuu leijuvan korkeakoulujen seinien sisällä, ja se ahdistaa monia kanssaopiskelijoitani. Muinoin korkeakoulut pitivät opiskelijoistaan huolta kuin vanhemmat rakkaista lapsistaan. Nyt tuntuu siltä, että korkeakoulujen johto ei halua edes kuunnella opiskelijoita. On kyse pahemman luokan perheriidasta. Tässä kohdin heitän vakavan kysymyksen myös Helsingin yliopiston johdolle: koetteko, että olette pitäneet tarpeeksi selkeästi opiskelijoiden puolta niin yliopistolain kuin työelämän pidentämiskeskusteluissa?
Olen sitä mieltä, että työelämästä opitaan parhaiten olemalla työelämässä. Siksi opisntojen aikaista työssäkäymistä ei saisi rankaista palvellaanhan siinä samaan aikaan yhteiskuntaa sekä opiskellen että töitä tehden. Olen Lempisen kanssa samaa mieltä, että työssäkäyminen on vain hyväksyttävä todellisuutena ja muutospaineet on suunnattava korkeakoulujen tutkintoihin. Miten niissä huomioidaan tulevaisuudessa paremmin ympäröivä yhteiskunta ja sen vaatima osaajien määrä on Suomen menestyksen kannalta yksi keskeinen kysymys. Lempisen mukaan korkeakoulujen toiminta tulisi ajatella uudestaan ymmärtäen, että kolmannesta opiskeluvuodesta alkaen pääosa opiskelijoista on myös työelämässä. Silloin lukukausirytmiä, opetusmenetelmiä ja opintotukea on muutettava radikaalisti. Lempinen esittää havahduttavan kysymyksen maamme päättäjille: "Tarkoittaako opiskelijoiden mielenterveysongelmien yleistyminen sitä, että koulutusjärjestelmämme ei sittenkään kykene vastaamaan siihen, missä todellisuudessa ihmiset elävät tänä päivänä?". Vastaan Lempiselle, että olen hyvin vakuuttunut siitä, että vastaus on "Kyllä!". Vaikka työelämän pituutta tulee pidentää myös alkupäästä, tärkeintä on kuitenkin huolehtia korkeimman opetuksen sisällöistä ja laadusta. Ei elinkeinoelämäkään halua korkeakouluista valmistuneita "putkiaivoilla varustettuja opiskelijoita" Lempistä lainatakseni.
Korkeakoulu-uudistuksen punaisena lankana tulee olla opiskelijan paras. Olen vakuuttunut, että se on samalla pitkällä tähtäimellä myös Suomen paras. Panostetaan opiskelijoiden opiskelukykyyn ja tasavertaiseen osallisuuteen korkeakoulujen päätöksenteossa. Panostetaan korkeakoulujen haluun pitää opiskelijoidensa puolta. Panostetaan siihen, että yleinen mielipide korkeakouluopiskelijoista ei perustu laiskureiksi leimaamiseen, vaan yhteiskunnan joukkoon, joka valmistautuu monin tavoin valmistumisen jälkeiseen elämään, joukkoon, jonka varassa yhteiskunnan tulevaisuus lepää. Jos opiskeluajan tuntemus on päässyt katoamaan kuin umpeen kasvanut taimikko, niin silloin kannattaa kääntyä aidosti opiskelijoiden puoleen ja kysyä ja ihmetellä. Me vastaamme kyllä.
Kalle Peltokangas
KOL:n liittohallituksen jäsen
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Kansalaisten palveluksia ja yhteiskunnan tarpeita
Demarit ovat ottaneet aloitetta maanpuolustuksen asioissa. Ensin presidentti Tarja Halonen esitti siviili- ja varusmiespalveluksen alkuun yhteistä koulutusjaksoa ja eilen SDP esitti yleistä kansalaispalvelusta. Esitykset eivät ole mitenkään uusia ideoita, mutta hyvä, että asiaa nostetaan pinnalle.
SDP:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen jaosto perustelee ehdotustaan kansalaispalveluksesta sukupuolten tasa-arvoisella kohtelulla. Tasapuolisuus on tärkeä asia ja otettava huomioon, mutta se ei saa olla lähtökohta. Perusteluna täytyy olla jotakin muuta kuin tasa-arvo.
Lähtökohtana täytyy olla yhteiskunnan tarve. Minkälaista mallia ja palvelusta Suomi tarvitsee? Toiseksi täytyy miettiä, miten nämä tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla tyydytetään.
Kärjessä täytyy olla maanpuolustus. Ensisijaista on ratkaista, mikä on tehokkain ja tarkoituksenmukaisin tapa turvata Suomen uskottava puolustus ja erilaisten kriisitilanteiden hallinta. Suomi on monella tapaa poikkeuksellinen maa, vähiten geopoliittisista syistä. Uudet uhat koskettavat kaikkia maita, eikä Suomi voi niitä sivuuttaa.
Kansalaispalvelusta on perusteltu kaikille hyödyllisten taitojen oppimisella. Näitä voidaan kutsua vaikkapa kansalaistaidoiksi.
Voi olla, että kansalaispalvelus on tässä mielessä hyvä ratkaisu. Se on myös hyvä keino saada viimeinen yhteys koko ikäluokkaan, esimerkiksi ajatellen syrjäytymistä ja terveyden seuraamista.
Kysymys kuuluukin, voitaisiinko kansalaistaitoja opettaa riittävästi jo peruskoulussa, ammattikoulussa ja lukiossa. Nämä tuntuisivat ainakin keveämmiltä ratkaisuilta. Kummastakin ratkaisusta löytyvät huonot ja hyvät puolensa.
Jotkin kokoomuslaiset ovat asian ydintä, yleistä asepalvelusta, koplanneet yhteen Nato-kysymyksen kanssa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta ihan näin mustavalkoista vaikutussuhdetta on turha tehdä.
Kun näihin kysymyksiin vastaamalla on löydetty paras malli Suomelle, voidaan miettiä myös tasa-arvokysymystä. Se ei saa kuitenkaan olla päällimmäisenä mielessä. Maailmasta ei millään saa täysin tasa-arvoista.
SDP:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen jaosto perustelee ehdotustaan kansalaispalveluksesta sukupuolten tasa-arvoisella kohtelulla. Tasapuolisuus on tärkeä asia ja otettava huomioon, mutta se ei saa olla lähtökohta. Perusteluna täytyy olla jotakin muuta kuin tasa-arvo.
Lähtökohtana täytyy olla yhteiskunnan tarve. Minkälaista mallia ja palvelusta Suomi tarvitsee? Toiseksi täytyy miettiä, miten nämä tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla tyydytetään.
Kärjessä täytyy olla maanpuolustus. Ensisijaista on ratkaista, mikä on tehokkain ja tarkoituksenmukaisin tapa turvata Suomen uskottava puolustus ja erilaisten kriisitilanteiden hallinta. Suomi on monella tapaa poikkeuksellinen maa, vähiten geopoliittisista syistä. Uudet uhat koskettavat kaikkia maita, eikä Suomi voi niitä sivuuttaa.
Kansalaispalvelusta on perusteltu kaikille hyödyllisten taitojen oppimisella. Näitä voidaan kutsua vaikkapa kansalaistaidoiksi.
Voi olla, että kansalaispalvelus on tässä mielessä hyvä ratkaisu. Se on myös hyvä keino saada viimeinen yhteys koko ikäluokkaan, esimerkiksi ajatellen syrjäytymistä ja terveyden seuraamista.
Kysymys kuuluukin, voitaisiinko kansalaistaitoja opettaa riittävästi jo peruskoulussa, ammattikoulussa ja lukiossa. Nämä tuntuisivat ainakin keveämmiltä ratkaisuilta. Kummastakin ratkaisusta löytyvät huonot ja hyvät puolensa.
Jotkin kokoomuslaiset ovat asian ydintä, yleistä asepalvelusta, koplanneet yhteen Nato-kysymyksen kanssa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta ihan näin mustavalkoista vaikutussuhdetta on turha tehdä.
Kun näihin kysymyksiin vastaamalla on löydetty paras malli Suomelle, voidaan miettiä myös tasa-arvokysymystä. Se ei saa kuitenkaan olla päällimmäisenä mielessä. Maailmasta ei millään saa täysin tasa-arvoista.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Työttömyys on osa arkea jo joka viidennen alle 25-vuotiaan kohdalla - Tänä keväänä on suuntaan saatava muutos
Nuorisotyöttömyys kasvaa huolestuttavan nopeasti ja uusimpien tilastojen mukaan jo yli 33000 alle 25-vuotiasta on jo työttömänä. Luku on valtava, sille melkein joka viides alle 25-vuotias joutuu olemaan vailla työtä. Kuluneella viikolla myös mediassa nousi keskustelua aihepiiristä. Suomen Keskustanuoret teki viime viikolla aloitteen niin sanotusta nuorisotuposta ja kutsui kaikki poliittiset nuorisojärjestöt keskustelemaan, miten nuorisotyöttömyyteen saadaan löydettyä ratkaisuja. On ensiarvoisen tärkeää, että nuorisotyöttömyyden ongelmien ratkaisemiseen käytetään nyt aikaa ja vaivaa, mutta ennen kaikkea sen hoitoon pitää löytyä myös taloudellisia panostuksia. Vanhasen hallitus onkin lupaillut panostuksia lisäbudjettiin, mutta poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen tulee tässä kysymyksessä olla ”piikkeinä hallituspuolueiden lihassa" ja pitää huolta, että panostukset nuorisotyöttömyyden hoitoon ovat riittäviä.
Nuorisotyöttömyyden ehkäiseminen ja sen aiheuttamien haittojen minimoiminen liittyy osaltaan käynnissä olevaan SATA-komitean työhön, jossa on etsitty sosiaaliturvan kannustavuuteen ja tuloloukkuihin ratkaisuja. Haaste on valtava ja komitea on kohdannut myös paljon kritiikkiä. Tästä yhtenä esimerkkinä on viime keskiviikkona köyhyystutkija Heikki Hiilamo luonnehti Kauppalehdessä komitean perusturvajaoston toimintaa vain hyvätuloisia ja ansiosidonnaiseen tukeen oikeutettujen työelämäasioiden edistämisestä. Hänen mielestään jaosto on unohtanut tärkeimmän eli köyhyys- ja tuloloukkujen poistamisen sekä köyhimpien kansanosien elintason parantamisen. Artikkelissa oli mielestäni hyvä näkökulma sosiaaliturvan uudistamiseen, koska varsin usein etenkin nuorilla ansiosidonnaista ei ole ehtinyt kertymään niin paljon kuin pitkään työelämässä olleilla. Lisäksi tuloloukkujen vuoksi pahimmillaan toimeentulotukea saavan perheen nuoren ei kannata ottaa edes työtä vastaan, koska se laskee koko perheen yhteenlaskettuja tuloja.
Nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi ollaan ehdottamassa myös tiukennuksia alle 25-vuotiaiden elämän ja työllistymisen valvontaan. Ehdotetussa nuorisolain muutoksessa kuntien halutaan seurata entistä aktiivisemmin syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Mielestäni valvonta ei ole sinänsä itsessään hyvä asia, mutta toisaalta kuntien tukiverkostojen yhteistyön parantaminen voisi tuoda toivottuja tuloksia. Nuoren ei kuitenkaan pidä kokea tulevansa holhotuksi: työllistämiseen, koulutukseen sekä elämänhallintaan annetun tuen lisäksi tuki- ja yhteistyöverkoston tulisi olla niin kannustava, että se kannustaisi nuorta myös oma-aloitteisuuteen. (Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty). Toisen asteen kouluissa tämä tarkoittaisi mielestäni parannuksia mm. opinto ja työelämäohjaukseen, ja erilaisten oppimistapojen huomioimista. Lisäksi esimerkiksi myös oppisopimuskoulutusjärjestelmän kehittäminen varmasti palvelisi näiden tavoitteiden saavuttamista.
Tämä viikko tulee jatkumaan työmarkkinoihin liittyvillä uutisilla, koska mm. kunta-alalla neuvotellaan sopimuksesta ja työmarkkinajärjestöt neuvottelevat puolestaan eläkeiän nostamisen keinoista. Myös Keskusta kutsuu kaikki mukaan keskustelemaan suomalaisesta työstä ja työelämästä. Tänään järjestetään Suomitori-keskustelutilaisuus Helsingissä klo 17 alkaen Sokos Hotel Presidentissä. Tervetuloa keskustelemaan! Lisätietoja alla olevasta linkistä:
http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Keskusta_viestii/Keskusta_viestii_.iw3?showmodul=149&newsID=8c7681a1-c558-4110-9c07-ae0c132e97ed
Nuorisotyöttömyyden ehkäiseminen ja sen aiheuttamien haittojen minimoiminen liittyy osaltaan käynnissä olevaan SATA-komitean työhön, jossa on etsitty sosiaaliturvan kannustavuuteen ja tuloloukkuihin ratkaisuja. Haaste on valtava ja komitea on kohdannut myös paljon kritiikkiä. Tästä yhtenä esimerkkinä on viime keskiviikkona köyhyystutkija Heikki Hiilamo luonnehti Kauppalehdessä komitean perusturvajaoston toimintaa vain hyvätuloisia ja ansiosidonnaiseen tukeen oikeutettujen työelämäasioiden edistämisestä. Hänen mielestään jaosto on unohtanut tärkeimmän eli köyhyys- ja tuloloukkujen poistamisen sekä köyhimpien kansanosien elintason parantamisen. Artikkelissa oli mielestäni hyvä näkökulma sosiaaliturvan uudistamiseen, koska varsin usein etenkin nuorilla ansiosidonnaista ei ole ehtinyt kertymään niin paljon kuin pitkään työelämässä olleilla. Lisäksi tuloloukkujen vuoksi pahimmillaan toimeentulotukea saavan perheen nuoren ei kannata ottaa edes työtä vastaan, koska se laskee koko perheen yhteenlaskettuja tuloja.
Nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi ollaan ehdottamassa myös tiukennuksia alle 25-vuotiaiden elämän ja työllistymisen valvontaan. Ehdotetussa nuorisolain muutoksessa kuntien halutaan seurata entistä aktiivisemmin syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Mielestäni valvonta ei ole sinänsä itsessään hyvä asia, mutta toisaalta kuntien tukiverkostojen yhteistyön parantaminen voisi tuoda toivottuja tuloksia. Nuoren ei kuitenkaan pidä kokea tulevansa holhotuksi: työllistämiseen, koulutukseen sekä elämänhallintaan annetun tuen lisäksi tuki- ja yhteistyöverkoston tulisi olla niin kannustava, että se kannustaisi nuorta myös oma-aloitteisuuteen. (Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty). Toisen asteen kouluissa tämä tarkoittaisi mielestäni parannuksia mm. opinto ja työelämäohjaukseen, ja erilaisten oppimistapojen huomioimista. Lisäksi esimerkiksi myös oppisopimuskoulutusjärjestelmän kehittäminen varmasti palvelisi näiden tavoitteiden saavuttamista.
Tämä viikko tulee jatkumaan työmarkkinoihin liittyvillä uutisilla, koska mm. kunta-alalla neuvotellaan sopimuksesta ja työmarkkinajärjestöt neuvottelevat puolestaan eläkeiän nostamisen keinoista. Myös Keskusta kutsuu kaikki mukaan keskustelemaan suomalaisesta työstä ja työelämästä. Tänään järjestetään Suomitori-keskustelutilaisuus Helsingissä klo 17 alkaen Sokos Hotel Presidentissä. Tervetuloa keskustelemaan! Lisätietoja alla olevasta linkistä:
http://www.keskusta.fi/Suomeksi/Keskusta_viestii/Keskusta_viestii_.iw3?showmodul=149&newsID=8c7681a1-c558-4110-9c07-ae0c132e97ed
lauantai 23. tammikuuta 2010
Näkökulma Helsingin julkisen liikenteen kehitystarpeesta
Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on suunniteltu ja rakennettu työmatkailua varten. Tämän koin itse jälleen kerran, kun päätin käydä Puistolasta Paloheinässä hiihtämässä. Ensin I-junalla Käpylään. Käpylästä bussilla Paloheinään, josta noin kilomertin verran kävelyä suksipussin kanssa hiihtomajalle. Aikaa matkaan kesti lähes tunti. Autolla olisin ollut perillä noin kymmenessä minuutissa. Julkinen liikenne on suunniteltu työmatkailua varten pohjoisesta etelään.
Nykyään ihmisillä on myös vapaa-aikaa. Siksi kaupungin tulisi huomioda autottomat asukkaansa rakentamalla julkisia yhteyksiä myös itä-länsi-suunnassa. Yksi Jokeri-linja ei riitä, tarvitaan useampia. Tarvitaan linjoja, joko bussi- tai raide-linjoja, jotka kulkevat niiden paikkojen ohi ja kautta, joissa helsinkiläiset tykkäävät liikkua ja vapaa-aikaansa viettää. Tarvitaan poliittista tahtoa kehittää kaupunkilaisten elämän laatua ja tasavertaisuutta. Laajemmin kyseistä ongelmaa tulee tarkastella myös koko pk-seudun näkökulmasta. Seudulla on paljon luontokohteita, joiden saavutettavuutta on parannettava.
Onneksi Puistolassa on puistolatu, jota kiertää. Taidan hyptä suksille ja sauvoa puistikkoon keräämään adressia pro Paloheinän yhteyksien parantamiseksi!
Kalle Peltokangas, HeKO:n pj ja KOL:n liittohallituksen jäsen
Nykyään ihmisillä on myös vapaa-aikaa. Siksi kaupungin tulisi huomioda autottomat asukkaansa rakentamalla julkisia yhteyksiä myös itä-länsi-suunnassa. Yksi Jokeri-linja ei riitä, tarvitaan useampia. Tarvitaan linjoja, joko bussi- tai raide-linjoja, jotka kulkevat niiden paikkojen ohi ja kautta, joissa helsinkiläiset tykkäävät liikkua ja vapaa-aikaansa viettää. Tarvitaan poliittista tahtoa kehittää kaupunkilaisten elämän laatua ja tasavertaisuutta. Laajemmin kyseistä ongelmaa tulee tarkastella myös koko pk-seudun näkökulmasta. Seudulla on paljon luontokohteita, joiden saavutettavuutta on parannettava.
Onneksi Puistolassa on puistolatu, jota kiertää. Taidan hyptä suksille ja sauvoa puistikkoon keräämään adressia pro Paloheinän yhteyksien parantamiseksi!
Kalle Peltokangas, HeKO:n pj ja KOL:n liittohallituksen jäsen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
