Kadotetut nuoret

Tällä viikolla olemme saaneet kuulla uutisia, joissa on peräänkuulutettu kadonneita tai paremminkin sanottuna kadotettuja nuoria. Uutisointi perustuu siihen tosiseikkaan, että tilastojen mukaan opiskelupaikan, työn tai muun toimen ulkopuolella arvioidaan olevan tällä hetkellä jopa 20 000 - 30 000 nuorta. Näiden nuorten syrjäytymisriskiä pidetään erityisen suurena. Todellisuus voi olla kuitenkin tätä vieläkin karumpaa, sillä kaikki kadonneet nuoret eivät edes näy tilastoissa, mistä syystä myös arviot heidän määrästään vaihtelevat jopa 100 000 saakka. Suomen mittakaavassa luvut kuulostavat häkellyttävän ja ennen kaikkea pelottavan suurilta.

Siis näin opiskeluteemalla tässäkin kuukaudessa jatkaen. Tänä syksynä ammatillisen koulutuksen ulkopuolelle jäi toistakymmentätuhatta peruskoulun päättänyttä suomalaista nuorta. Ammattikouluun on näinä päivänä entisestään vaikeampaa päästä ja toisaalta kaikkia nuoria ei vaan edes houkuttele lukio-opinnot. Tähänkin saamme taas vahvistusta tilastoista, sillä esimerkiksi tänä vuonna ammatilliseen koulutukseen oli nuoria hakijoita enemmän kuin mitä lukioon pyrkijöitä. Tähän moniulotteiseen ongelmaan on nyt alettu reagoimaan näkyvämmin myös viranomaisten ja päättäjien taholla. Viimeksi tänään saimme kuulla siitä, kuinka pääministeri Matti Vanhanen haluaa lisätä ainakin määräaikaisesti aloituspaikkoja juuri nuorten ammatilliseen koulutukseen. Vanhanen perustelee kantaansa sillä, että koulutuspaikkoja tarvitaan lisää työvoiman saatavuuden turvaamisen lisäksi myös juuri syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Taistoon näiden kadotettujen nuorten löytämiseksi on jo nyt käyty monilla alueilla, sillä tällä hetkellä näitä nuoria yritetään etsiä monissa kunnissa ja lähiöissä erilaisten projektien ja työpajojen voimin. Esimerkiksi Vantaan lastensuojelusuunnitelmassa ehdotetaan nuorisotalojen toiminnan kehittämistä entistä enemmän ehkäisevän työn keskukseksi ja ns. matalan kynnyksen paikoiksi. Tämä mahdollistaisi myös sen, että myös muut viranomaiset voisivat tuoda palveluitaan nuorisotaloille ja toisaalta tällä tavoin etsiä asiakkaita nuorisopalveluista varhaisen tuen ja puuttumisen periaatteella. Tämä on perusteltua, sillä esimerkiksi on saatu viitteitä siitä, että jos nuori joutuu kohtaamaan vaikeuksia koulussa tai perhesuhteissaan, ongelmat voivat näkyä usein ensin vapaa-ajalla ja vasta myöhemmin koulussa. Nuorisotyöntekijä voikin olla joskus ainoa turvallinen ja luotettava aikuinen nuoren elämässä.

Kehittäminen ja toisaalta teorian ja käytännön yhteen sitominen on kuitenkin usein vaikeaa. Parissa vuodessa ei pystytä tekemään mitään taikatemppuja ja poistamaan laajamittaisia ongelmia. Kehittäminen, käytäntö ja tulokset näkyvät vasta pitemmällä aikavälillä, kuten meidän ihmisten elämä vielä nykyäänkin suurimmaksi osaksi kulkee, pitkissä sykleissä. Vaikkakin nyt olemme saaneet jo esimakua siitä, että esimerkiksi ensi vuoden budjetissa oltaisiin varaamassa edellisiä vuosia enemmän rahaa mm. puutteellisiin lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin sekä erilaisiin lasten, nuorten ja perheiden henkistä hyvinvointia parantaviin hankkeisiin. Niin todellisuudessa tämä vaatii kuitenkin eittämättä vielä entistä enemmän kärsivällisyyttä ja strategista silmää myös viranomaisilta ja päättäjiltä. Kaivataan yhä pitempiä ja pitkäjänteisempiä panostuksia erilaisiin projekteihin, eikä vain tyytymistä avaamaan rahakirstua muutamaksi vuodeksi. Kylmä tosiasia on se, että eivät nämä ongelmatkaan ole syntyneet parissa kolmessa vuodessa.


Terhi Saarinen
valtiotieteiden yo.