Raskaan viikon jälkeen

Viime tiistainen Kauhajoen ampumavälikohtaus jätti suomalaiset perimmäisten kysymysten äärelle. Minkä takia näin tapahtui? Onko tapahtumaan etsittävä syyllistä? Mitä minä ja me voimme asialle tehdä? Kotipaikkakunnaltani tragedia vaati neljä uhria ja pientä paikkakuntaa tällainen koskettaa syvästi. Ihmiset tuntevat toisensa, mikä toisaalta antaa voimaa selviytyä yhdessä. En voi kuvitellakaan, miten suuri suru uhrien lähiomaisilla on. Lämmin osanotto heidän suruunsa.

Olin hämmästynyt, kun nelivuotias sukulaistyttökin oli täysin perillä tapahtumista ja puhui Kauhajoen onnettomuudesta asiantuntevaan sävyyn. Mikään ei jää lapsilta huomaamatta, vaikka niin joskus luulemmekin.

Media on jo kovasti puinut kysymystä, miksi. Eikä siihen todennäköisesti ole yksiselitteistä vastausta. Jälkiviisaushan on aina parasta viisautta, mutta tapahtuneesta on myös opittava. Syyllisiä on nyt turha lähteä hakemaan, koska pahin on jo tapahtunut. Nyt täytyy korjata se, mikä on vielä korjattavana.

Mistä siis lähteä korjaamaan tilannetta? Aselaista on käyty kiivasta keskustelua, ja on tärkeää, että aselaki laitetaan kerralla kuntoon. Toivon kuitenkin, ettei se jää ainoaksi keskustelun aiheeksi. Ase nimittäin ei ammu itsestään. Siihen tarvitaan ihminen.

Suomalaiset nuoret pärjäävät kaiken maailman tietotaitotesteissä ympäri maailmaa, monesti jopa ihan ykkössijoituksille. Me siis tiedämme paljon ja hallitsemme teorian. Mutta miten on ihan oikean elämän laita? Ei teoria, ei nettitodellisuus, vaan käytännön elämä. Sillä saralla näyttäisi olevan tarvetta laittaa muutama perusjuttu kuntoon. Miten voivat tänä päivänä perheet? Onko koti paikka, jossa on turvallista? Normaalissa arjessa piilee elämän salaisuus. Elämä on arkea, ja arjesta voi tehdä onnellista. Mutta jos nuori ei tunne oloaan turvalliseksi, on arjesta vaikea tehdä mukavaa. He tarvitsevat turvaverkon ympärilleen. Tässä aikuisten pitää uskaltaa olla aikuisia.

Täytyy tapahtua näin äärimmäisiä tapahtumia, että ymmärrämme pysähtyä. Hengähtää hetkeksi. Ehkä pitää katsoa peiliin. Välitänkö minä lähimmäisistäni? Huomaanko, jos ympärilläni joku voi huonosti? Aina ei tarvitse muuta kuin kysyä toisen kuulumisia ja olla myös valmis kuuntelemaan, miten toinen oikeasti voi. Luin kuluneen viikon lehdistä eri ihmisten haastatteluja, ja eräässä niistä luki, että vastuu tapahtuneesta kuuluu aina ministereistä virkamiehiin. Olen myös sitä mieltä, että vastuu täytyy ottaa. Toisista välittäminen kuuluu kuitenkin kaikille. Mehän istumme samassa veneessä, koko kansa.