"Suomalaisen korkeakoulupolitiikan suurimpia ongelmia on, että meillä retoriikka ja todellisuus eivät kohtaa."

Näin jyrähtää STTK:n koulutuspoliittinen asiamies Petri Lempinen Ylioppilasledessä 19.2.2010. Hänen mukaansa korkeakoulu-uudistuspuheet ovat vain retoriikkaa. Todelliset teot siis puuttuvat. Perustelut elävät omassa todellisuudessaan. "Se on jonkinlaista henkistä laiskuutta, tai sitten se on sitä, että on olemassa jokin ideaalikuva yliopistosta, jota ei oikeasti ole olemassa", pohtii Lempinen Antti Järven avartavassa jutussa. Yritän seuraavassa hiukan avata sitä, miltä 25-vuotiaasta, perheellisestä opiskelijasta, neljännen vuoden teologian opiskelijasta ja gradun tekijästä ja keskustalaisesta opiskelijapolitikosta tämänhetkinen korkeakoulu-uudistus tuntuu. Minullakin oli ennen opintojen alkamista ideaalikuva yliopistosta. Nyt 3,5 vuotta täysipäiväisesti opiskelleena edeaalikuva on muuttunut kokemusperäiseksi näkemykseksi.

Aloitin opinnot teologisessa tiedekunnassa elokuussa 2006. Yliopisto-opiskelu on ollut rikasta aikaa elämässäni. Helsingin yliopisto kantaa mukanaan historiaa ja tieteellisiä ansioita, joka on Suomessa vertaansa vailla. Kansainvälinen ympäristö ja ilmapiiri tukevat tiedemaailmaan kiinnittymistä. Yliopiston opettajat ovat opettaneet itsenäistä ajattelua ja vakuuttavaa argumentaatiota ja selkeää ilmaisua. Kun aloitin opintoni, päätin, että valmistun vähintään tavoiteajassa eli suosituslukujärjestyksen mukaisesti viidessä vuodessa. Tavoite näyttäisi täyttyvän melko varmasti. Olen kuitenkin opiskelijapolitiikkona oppinut yhteiskunnasta muun muassa sitä, että yhteiskunnassa tulee olla tilaa erilaisille opintopoluille. Kaikilla ei ole määränpää heti kirkkaana silmissä, vaan tutkinto voidaan vääntää kasaan moninaisten vaiheiden jälkeen. Nykyisessä keskustelussa näitä "moninaisia vaiheita" tunnutaan karsastavan kuin mustaa surmaa. Haluan kertoa, että tähänkin tautiin on jo keksitty lääkkeet.

Tutkintouudistus ja nopean valmistumisen vaatimuksen ahdistus

Vuoden 2008 kevään aikana tuli niin sanotun vanhan tutkintorakenteen mukaan opiskelleiden valmistua, jotta eivät olisi joutuneet sovittamaan tutkintoaan uuteen järjestelmään(ov/op sekä kaksiportaisuus: kandidaatti-/maisteriopinnot). Seurauksena oli maisterisuma ja korkeakoulutettujen työttömyyden kasvu. Koen, että uudistus jätti jälkeensä myös ilmapiirin, jossa opiskelijan oikeusturva alkaa olla uhattuna. Pakote nopeaan valmistumiseen tuntuu leijuvan korkeakoulujen seinien sisällä, ja se ahdistaa monia kanssaopiskelijoitani. Muinoin korkeakoulut pitivät opiskelijoistaan huolta kuin vanhemmat rakkaista lapsistaan. Nyt tuntuu siltä, että korkeakoulujen johto ei halua edes kuunnella opiskelijoita. On kyse pahemman luokan perheriidasta. Tässä kohdin heitän vakavan kysymyksen myös Helsingin yliopiston johdolle: koetteko, että olette pitäneet tarpeeksi selkeästi opiskelijoiden puolta niin yliopistolain kuin työelämän pidentämiskeskusteluissa?

Olen sitä mieltä, että työelämästä opitaan parhaiten olemalla työelämässä. Siksi opisntojen aikaista työssäkäymistä ei saisi rankaista palvellaanhan siinä samaan aikaan yhteiskuntaa sekä opiskellen että töitä tehden. Olen Lempisen kanssa samaa mieltä, että työssäkäyminen on vain hyväksyttävä todellisuutena ja muutospaineet on suunnattava korkeakoulujen tutkintoihin. Miten niissä huomioidaan tulevaisuudessa paremmin ympäröivä yhteiskunta ja sen vaatima osaajien määrä on Suomen menestyksen kannalta yksi keskeinen kysymys. Lempisen mukaan korkeakoulujen toiminta tulisi ajatella uudestaan ymmärtäen, että kolmannesta opiskeluvuodesta alkaen pääosa opiskelijoista on myös työelämässä. Silloin lukukausirytmiä, opetusmenetelmiä ja opintotukea on muutettava radikaalisti. Lempinen esittää havahduttavan kysymyksen maamme päättäjille: "Tarkoittaako opiskelijoiden mielenterveysongelmien yleistyminen sitä, että koulutusjärjestelmämme ei sittenkään kykene vastaamaan siihen, missä todellisuudessa ihmiset elävät tänä päivänä?". Vastaan Lempiselle, että olen hyvin vakuuttunut siitä, että vastaus on "Kyllä!". Vaikka työelämän pituutta tulee pidentää myös alkupäästä, tärkeintä on kuitenkin huolehtia korkeimman opetuksen sisällöistä ja laadusta. Ei elinkeinoelämäkään halua korkeakouluista valmistuneita "putkiaivoilla varustettuja opiskelijoita" Lempistä lainatakseni.

Korkeakoulu-uudistuksen punaisena lankana tulee olla opiskelijan paras. Olen vakuuttunut, että se on samalla pitkällä tähtäimellä myös Suomen paras. Panostetaan opiskelijoiden opiskelukykyyn ja tasavertaiseen osallisuuteen korkeakoulujen päätöksenteossa. Panostetaan korkeakoulujen haluun pitää opiskelijoidensa puolta. Panostetaan siihen, että yleinen mielipide korkeakouluopiskelijoista ei perustu laiskureiksi leimaamiseen, vaan yhteiskunnan joukkoon, joka valmistautuu monin tavoin valmistumisen jälkeiseen elämään, joukkoon, jonka varassa yhteiskunnan tulevaisuus lepää. Jos opiskeluajan tuntemus on päässyt katoamaan kuin umpeen kasvanut taimikko, niin silloin kannattaa kääntyä aidosti opiskelijoiden puoleen ja kysyä ja ihmetellä. Me vastaamme kyllä.

Kalle Peltokangas
KOL:n liittohallituksen jäsen